Lapset nukahtivat ja istuin yksin hereillä mummolan vintissä selailemassa kalenterimerkintöjä. Kuka muka kirjaa kalenteriin muistiin pelaamansa pelit ja katsomansa elokuvat? No minä tietysti! Tulipa siis siitä mieleen vähän fiilistellä aikaa, jonka olen tänä vuonna viettänyt ruudun äärellä ilman peliohjainta. Varsinkin, kun ei ole juuri kenekään kanssa tullut näistä jauhettua, niin jauhanpa sitten tekstiä.
Ensin pari muistoa livetaltioinneista, sitten lastenohjelmia (koska niitä on katsottu ja paljon!) ja lopuksi vähän vanhemmille suunnattua sisältöä.
Totesin viime viikolla, että kyllä kai lapseni on vihdoin sen ikäinen, että häntä voi alkaa sivistää kunnon elokuvilla: aika kaivaa Ghibli-aarteita kaapista. Ainakin neljä studion elokuvista sopii melko pienillekin lapsille. Aloitimme Kissojen valtakunnasta ja seuraavana oli vuorossa ikiklassikko Naapurini Totoro vuodelta 1988.
Näin itse Totoron ensimmäisen kerran telkkarista noin 4-5-vuotiaana ja se jätti mieleeni muistijäljen, jota lukiossa muisteltiin kaverin kanssa matikan tunnilla: "Muistatko lapsena nähneesi sellaisen elokuvan, missä asui metsässä mystisiä karvaisia otuksia lasten naapurissa ja ne istui puussa soittamassa huilua?" "Kyllä! Siinä oli myös sellainen kissabussi!" reagoi ystäväni tuohon muistoon, mutta kumpikaan ei muistanut elokuvan nimeä tai juonta. (Tuolloin leffaa ei ollut vielä dubattu ja se näytettiin nimellä Näkymätön ystävä)
Sitten Studio Ghiblistä tuli pikkuhiljaa kova juttu Suomessa ja vanhoja klassikoita alkoi ilmestyä täälläkin. Näin siis vihdoin myös Totoron uudelleen, kun se julkaistiin vuonna 2006.
Elokuvassa tärkeintä ei ole tiivis juoni, vaan tunnelma ja henkilösuhteet. Leffa kertoo maalle muuttavasta perheestä, mutta tilannetta varjostaa se, että äiti on sairaalassa. Perheen kaksi tyttöä tutustuvat metsän valtiaaseen Totoroon ja kokevat hienoja hetkiä tämän seurassa. Lopussa koetaan myös pientä jännitystä, kun nuorempi lapsista karkaa kotoa. Nykymittapuulla elokuva on hidas, mutta ah niin tunnelmallinen. Hieno kuvaus lapsuuden taiasta.
Oli jännä seurata lapseni reaktioita elokuvassa. Lähinnä häntä huoletti, löytääkö tarinan tyttö kotiin lähdettyään metsään ja Totoro oli alkuun hieman jännä. Riemua aiheuttivat monetkin kohtaukset. Sen verran pitkä elokuva vielä on katsottavaksi, että pidettiin yksi väli(pala-)aika, mutta yllättävän hyvin riitti kärsivällisyys ja mielenkiinto.
En ollut itsekään katsonut leffaan vuosiin ja nyt katsoin sitä ensimmäistä kertaa äitinä. Huomasin näkökulman muuttuneen kovasti ja yllättäen tuli tippa linssiin muutamassakin kohdassa. Elokuvasta löytyi ihan uusia tasoja.
Erityisesti jäin miettimään hahmojen mutkatonta tapaa suhtautua uskontoon, mihin en ole aiemmin edes kiinnittänyt huomiota. Totoro on tavallaan jonkinlainen jumala ja shintolaisuudessa lähes kaikella on jumala, en ihan tarkkaan tiedä. Perheen isä opettaa lapsille sopivan hetken tullen luonnon kunnioitusta ja he kiittävät kumartaen yhdessä Totoron kotipuuta, minkä jälkeen juostaankin jo kiljuen kilpaa kotiin. Kun tytöt jumiutuvat kaatosateessa jumalpatsaan kanssa samaan katokseen, heittävät he patsaalle, lasten suojelijalle, lyhyen rukouksen, että sade voisi lakata. Isosiskon itku Totoron puoleen on kuin epätoivoinen rukous: Auta, siskoni on kadonnut! Lapsen usko liikuttaa kissabusseja.
Ei uskontoa elokuvassa mitenkään erityisemmin korosteta, vaan se näkyy edelläkuvatuissa pienissä asioissa, mutta luontevasti. 50-luvun Japaniin sijoittuva elokuva on hyvin eri maailmasta kuin missä itse elän, mutta jotain samaa haluaisin omaan elämääni: että oma usko voisi olla yhtä arkista ja että omat lapsenikin voisivat kasvaa niin, että Jeesus, rukous ja usko olisivat luonteva osa kaikkea, eivät vain erillinen kirkkojuttu.
Jonkin verran tulee kaikenlaista animea katsottua välillä ja itse asiassa muuten pohdin ennen, että anime kuuluu katsoa japaniksi, piste. Yhä edelleen inhoan suuresti varsinkin englanniksi dubattua animea, mutta kyllä vaan todellakin arvostan näitä Ghibli-elokuviin tehtyjä erittäin laadukkaita Pekka Lehtosaaren ohjaamia suomidubbauksia, joita katsoo lapsen kanssa ilokseen. Ollaan onneksi hyvin kaukana niistä oman nuoruuden Digimon-hirvitysdubbauksista.
Vaikuttaa siltä, että saan jatkossakin katsella Ghiblin elokuvia lapseni kanssa. Muutaman leffan kanssa joutuu kyllä odottamaan vielä useita vuosia, mutta mikäs kiire tässä, nautitaan nyt näistä. Tai sitten taas huomenna katsotaan se sama Barbien taikamerenneitodelfiini-elokuva, jota on jo pari viikkoa tuijotettu lähes päivittäin...
Ovelle saapui juuri paketti, jossa lukee "Oculus Rift"!
Lisäys myöhemmin samana päivänä:
Jimi antoi luvan kuvata sen, kun hän aukoi laatikon. Alla noin 10 minuutin video, jossa pohdintaa laitteesta ja paketin sisällön esittely.
Hetkisen testasin itsekin jo laitetta, olihan se ihan uudenlainen kokemus. Jälkiolotila oli hieman samankaltainen kuin eilen astuttuani ulos Powerparkin kieputtimesta... Saapa nähdä, miten tähän laitteeseen tottuu.
Tällä kertaa arvostelussa ei ole peli vaan peliaiheinen elokuva. Kävin katsomassa Angry Birds -elokuvan 3D-version paikallisessa leffateatterissa. Täällä vihaiset linnut puhuvat suomea ja vain suomea, joten kielivalintaa ei ainakaan tarvinnut mietiskellä.
Pakkohan tämä oli käydä katsastamassa, sen verran paljon olen leffan taustoista lukenut. Jos Rovio tosissaan asetti viimeiset munansa tähän yhteen koriin, niin todella toivon, että leffa menestyy ja studio tällä jonkinlaiseen uuteen nousuun pääsisi. Onhan tämän tekemiseen selkeästi ihan tolkuttomasti rahaa upotettu ja ainakin visuaalisesti hyvinkin laadukasta jälkeä on syntynyt.
Elokuva oli kyllä visuaalista ilotulitusta, joka eteni varsinkin loppuvaiheessa hengästyttävällä vauhdilla. Animaatio ja 3D-efektit olivat ainakin omaan silmääni aivan huippuluokkaa, joten tällä saralla ei valittamista. Linnut olivat persoonallisen pörhöisiä, vesi oli märkää ja possut olivat ällölöllöjä.
Sisältö taas... noh. Kuten kaikki pelejä vähänkin kokeilleet tietävät, joka ikisen Angry birds -pelin juoni on sama: Possut varastavat lintujen munat, linnut suuttuvat ja lähtevät kosto-/pelastusretkelle ja sinkoutuvat jättiritsan avulla tuhoamaan possujen rakennelmia. The end. Mutta olihan tässä kyllä hyvin paljon koitettu kasata lihaa luurangon ylle. Tarinan syvin kaari kertoo kiusatusta äkkipikaisesta punaisesta linnusta, joka joutuu vihanhallintakurssille. Alku keskittyykin täysin tämän Red-linnun elämään ja siinä sivussa tulevat muutkin lintuhahmot tutuiksi. Sitten saapuvat possut ja alkaa toiminta.
Rovion peleistä (Angry Birds & Bad Piggies) oli kyllä revitty mukaan kaikki elementit, mitkä vain irti saatiin: tutut linnut erityiskykyineen, Mahtikotka, possut ja niiden tekniset rakennelmat, valtava määrä dynamiittia ja totta kai myös se jättiritsa. Kyllä tämä oli ehtaa Angry Birdsiä, vaikka linnuilla nyt olikin jalat ja kädet. Hahmosuunnittelu oli ihan toimivaa. Possuista tuli mieleen hieman ne supersuositut keltaiset minion-hahmot. (ei onneksi ihan liikaa, itse ainakin inhoan niitä). Omaksi lempihahmokseni nousi kyllä ylivilkas ja supernopea keltainen lintu Sakke, joka on kyllä itse pelissäkin oma lempparini (paitsi jos sen linkoaa vahingossa kiviseinään).
Koko elokuva pursuaa nykyaikaiseen tyyliin popkulttuuriviitauksia, tunnettuja biisejä sekä vitsejä, joista melkeinpä parhaat spoilattiin jo trailereissa. Paikoin aika nopean temmon takia itseltäni meni varmasti ohi paljonkin viittauksia, ja englanninkielisen musaraidan fiiilistä ja juonta tehostava vaikutus on aina suomidubbauksen kanssa puolittainen. Enkä ihan käsitä kenelle kaikki vitsit oli suunnattu, ilmeisesti tarkoitus oli vain tunkea sekaan jokaiselle jotain. Vitsien taso vaihtelikin nerokkaasta ala-arvoiseen. Varsinkin elokuvan keskeinen pissa-vitsi oli aivan liian pitkäksi venytetty ja aiheutti itsessäni lähinnä myötähäpeää, mutta kyllä jotkut takanani istuvat sille naureskelivat. Kaikkiaan pissa-pylly-vitsejä oli siedettävän vähän kokonaisuuteen nähden, mutta jokainen niistä oli kyllä omasta mielestäni vähän turha.
Suomidubbauksen on ohjannut Antti L.J. Pääkkönen, joka on tässä lajissa ihan puhtaasti tämän hetken kärkikastia. Ääninäyttely oli pääosin hyvätasoista, mutta se täytyy sanoa, että viha ei asu Riku Niemisessä. Hänen näyttelemänään päähahmo Red ei mielestäni saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Ville Myllyrinne taas oli oiva valinta possupomo rooliin. Jäin kyllä pohtimaan olisiko englanninkielinen raita tuonut elokuvaan jotain lisää. Ainakin trailerien perusteella luultavasti olisi.
Täytyy kyllä sanoa, että kategorian "humoristinen koko perheen
tietokoneanimaatio" tarjonta on laaja ja elokuva jää kokonaisuutena vain yhdeksi muiden
joukossa, vaikkakin toteutukseltaan laadukkaaksi. Pelielokuvaksi tämä ei kuitenkaan ole ollenkaan surkeimmasta päästä ja lähdemateriaalin ohuuteen nähden tämä on kyllä ihan hieno saavutus. Sisältö ei juurikaan yllätä ja on paikoin sekava, mutta viihdyttää ainakin tiettyä ikäryhmää ja
saatoinhan itsekin muutaman kerran hymähtää. Kyllähän tämän mielellään ainakin kerran hyvässä teatterissa (tai mukavalla sohvalla) katselee.
Unravel on alusta loppuun ihastuttavaa tunnelmoivaa silmäkarkkia. Se on myös paikoitellen raivostuttava fysiikkapohjainen tasohyppely.
Yarny lakkasuolla
Viime kesän E3-messujen julkaisuista yksi sulatti sydämeni. Kesken EA:n suureellisten pelijulkaisujen lavalle marssitettiinkin yhtäkkiä ujonpuoleinen ruotsalaismies, joka hieman jännittyneesti takellellen esitteli tiiminsä tulevaa peliä. Sitten hän kaivoi taskustaan itse tekemänsä punaisen pehmolelun ja minä vain mietin, että voiko olla mitään noin söpöä? Siis aikuinen mies, kädet tatuoituna selittämässä herttaisesta pehmo-olennosta ja siitä, miten peli oikein sai alkunsa, kun hän väsäili otuksen ollessaan telttailemassa perheensä kanssa. Pelin esittely sisälsi myös valokuvia, joissa tuo punainen lankakerämäinen pehmo-olento seikkaili pohjoismaisissa maisemissa. Mies oli Martin Sahlin ja siinä hetkessä hän sai kyllä pelin myytyä ainakin minulle. Esittelyn voi yhä katsella youtubesta.
No, parisen kuukautta sitten peli julkaistiin ja melkein heti mekin sen latauskaupasta ostimme. Ja täytyy sanoa, että onhan tämä ihan järjettömän nätti peli. Eikä mikään peli, joka alkaa kohtauksella herttaisesta mummosta voi olla huono, eihän?
Pelissä seikkailee punaisesta villalangasta rautalankaluurangon ympärille kasattu suloinen Yarny. Aloitusruudussa on albumi, josta ovat kaikki kuvat kadonneet ja näitä kuvia lähtee sankarimme etsimään valokuvakehyksiin piilotetuista kentistä. Kuvien kautta kurkistetaan erään perheen elämään ja paikoin tunnelma on hyvinkin haikea. Sanaakaan ei puhuta. Peli ei ole tolkuttoman pitkä, sillä kenttiä on kaikkiaan kymmenen. Eikä kuvia tarvitse varsinaisesti etsiä, ne tarttuvat mukaan sitä mukaa, kun pelaaja etenee kentässä. Ja kentät, ne ovat upeita ja hyvinkin kotoisia, sillä maisemat ovat Ruotsista ja siellähän näyttää (melkein) samalta kuin meillä.
Pilkillä
Voi tosin olla, että ihan joka puolella maailmaa peliä ei oteta vastaan samalla tuttudentunteen palolla: itse hihkuin nostalgisesta riemusta silloin, kun Yarnyn piti käyttää apunaan ruostunutta marjapoimuria.
Peli on ylistyslaulu Pohjoismaiselle luonnolle, mutta ei se pelkkää söpöyttä ole. Välillä liikutaan synkeämmissä saastuneissakin maisemissa.
Pelin jujuna on se, että Yarny purkautuu koko ajan edetessään ja käyttää oman vartalonsa lankaa hyödyksi käytännössä koko ajan. Lankaa voi heittää lassona ja sillä voi tarttua esineisiin. Etenemisessä on pientä pulmallista kulmaa, koska usein tehtävänä on selvittää, miten kentässä ylipäätään pääsee eteenpäin. Välillä lankakin näyttää uhkaavasti loppuvan, mutta onneksi sitä saa välitallennuspisteiltä aina lisää. Tosin joskus pitää muutama solmu purkaa, jotta ylettää tallennuspisteelle asti. Äkkikuolemat ja etenemiseen liittyvät epäselvyydetkin voi melkein antaa anteeksi, sen verran usein näitä välitallennuspisteitä on maisemaan kylvetty.
Kas pikku-Yarny mättähältä mättähälle käy...
Yarny voi keinuttaa itsensä eteenpäin lanka-lassolla, siirrellä esineitä tai solmia niitä toisiinsa ja sitä rataa. Mekaniikat ovat lopulta melko yksinkertaisia ja ajan kanssa eteneminen alkoi minullakin sujua. (ensin Jimin piti kylläkin pitää minulle lyhyt fysiikan oppitunti heiluriliikkeestä...) Unravel panostaa kuitenkin paljon enemmän tunnelmaan kuin millintarkkaan ohjaukseen.
Maisemat ja taustat ovat upeita ja kolmiulotteisia ja niihin sisältyy
paljon liikettä ja hienoja yksityiskohtia. Itse pelaaminen tapahtuu
kuitenkin täysin kaksiulotteisesti.
Pelinä Unravel on
sivusuunnassa rullaava fysiikkapohjainen pulmatasohyppely, joka sai
minut paikoitellen muistamaan, että oikeastaan inhoan tasohyppelypelejä,
varsinkin näitä löllö-ohjattavia fysiikkapohjaisia. Joitain kohtia
nimittäin takkusin varmaan kymmeniä kertoja, kun en ollut ihan perillä
ohjauksesta. Suurin ongelma kuitenkin on upeissa taustoissa: välillä en
ollut ihan varma, minkä kaikkien ympäristön esineiden kanssa voi olla
vuorovaikutuksessa ja mitkä ovat vain koristeita. Monesti
tulkintavirheeni johtikin välittömään äkkikuolemaan. Ensimmäisessa kentässä vastaan tuli siili, jota kauhuissani väistin, vaikka eihän se mitään tehnyt, tassutteli vain taustalla. No tästä viisastuneena päättelin, että kaikki eläimet ovat vain taustagrafiikkaa ja niinpä kakkoskentän rapu pääsikin yllättäen saksimaan minut hengiltä.
Muutenkin tuntuu, että Yarny kuolee koko ajan ja usein ihan vain siitä syystä, että eteen tulee yllättäviä tilanteita, joihin ei ensin osaa reagoida. Moneen kertaan olen toistanut kohtauksia ja sitten oivaltanut, että ah, näinhän tässä pitääkin toimia. Ja moneen kertaan on ärsyttänyt, etten olisi mitenkään ensimmäisellä kerralla edes voinut osata reagoida oikein. Toisaalta välillä yllättävät kohtaukset ovat ihan mukaviakin: esimerkiksi astuttaessa oksan päälle se yllättäen heitääkin Yarnyn ilmaan nätissä kaaressa suoraan seuraavalle tallennuspisteelle. Ehkä pitääkin lähtökohtaisesti asennoitua niin, että ideana onkin ensin kokeilla, epäonnistua ja sitten kokeilla uudelleen.
Tästä ei kyltin mukaan saisi kulkea,
mutta ilmeisesti Yarny ei osaa ruotsia.
En kyllä voi olla pitämättä pelistä. Vaikka se ajoi minut välillä lähes raivon partaalle*, niin on siinä ainakin tunnelmaa jaettavaksi monen muun pelin edestä.
Pelihahmona Yarny on aika ihastuttava. En ole esimerkiksi koskaan pitänyt Mariosta, mutta tästä hahmosta voisin ihan tykätä.
Ja hei, pelin virallisilla kotisivuilla on ohjeet siitä, kuinka jokainen voi askarrella itselleen oman Yarnyn. Sanoinko jo, että tämä on maailman söpöintä? ^_______^
Innostuin vähän hyppelemään, kun löysin pianon. Ei tästä ehkä ihan hittibiisiä syntynyt, mutta ainakin minulla oli hauskaa.
*Sitä paitsi kyllä tasohyppelyiden ainakin ennen kuuluikin ajaa pelaajansa paikoin jauhamaan samoja kohtia uudelleen ja uudelleen, kunnes oikeat liikkeet tulivat selkärangasta tai kunnes elämät loppuivat ja ruudussa irvisti Game Over. Nykypäivän tasohyppelyissä ei yleensä ole enää edes rajattua määrää elämiä. Että mennesyyteen verrattuna tämä peli on kyllä hyvin armollinen ja helppo. Terveisin nimimerkki "Raymanin läpipeluu kesti monta vuotta".
Edit: Tästä muodostuikin monessa osassa kirjoitettu teksti. Varsinainen peliarvostelu täällä.
13.50 Ihan vaan nopea piipahdus blogissa.
Tässäpä hauska video: Legendaariset pelihahmot Alan Wake ja Max Payne
(eli Ilkka Villi ja Sami Järvi) pelaamassa Remedyn uusinta tuotosta.
Tänään ehkä itsekin pääsen tätä koittamaan, kunhan Jimi saapuu pelin kanssa kotiin. Jepajee.
Lisäys klo 18.10
Kyllä on tavallaan ikävä niitä yksinkertaisia aikoja, kun osti levyn kaupasta, laittoi sen konsoliin ja alkoi vaan pelata. Tässä on nimittäin nyt latausruutua tuijoteltu parisen tuntia, kun ensin piti ladata xboxin järjestelmäpäivitys ja nyt peli haluaa asentaa itsensä (44 Gt) kiintolevylle ennen kuin sitä voi pelata. Sitten pitää vielä ladata siihen päivitys. *huokaus*.
Että peli on kyllä kourassa, mutta kai tässä vielä hetki menee..."asennetaan, 80%"
lisään tähän kyllä vielä jotain ensifiiliksiä, kunhan joskus päästään pelin pariin.
Lisäys 22.20
Vedin lyhemmän tikun (ts. piti syöttää vauvaa yms), joten Jimi starttasi pelin ja minä jäin sivustaseuraajaksi. No, ehkä vähemmän stressaavaa näin... Nyt baby nukkuu ja päästiin kunnolla vauhtiin (pari kertaa kävin kyllä välillä makkarissa, kun kuului epämääräisiä inahduksia)
Ollaan nyt käyty läpi ensimmäinen näytös ja ihan hyvältä vaikuttaa.
Quantum Break on siis siinä suhteessa pioneeripeli, että se yhdistää episodimaisen pelin ja näytellyn tv-sarjan toisiinsa. Kiinnostava konsepti. Onhan peleissä välivideoita ollut iät ja ajat, mutta harvemmin näyteltyjä 20 minuutin mittaisia jaksoja. Sarjan jaksot katsotaan suoratoistona netistä (toki ne saa ladattua konsoliinkin. Paketin koko tosin on jotain 75Gt, että pikkuisen voi viedä aikaa...)
Peli alkaa, kun päähenkilö Jack yrittää kerrata menneitä tapahtumia toiselle henkilölle haastattelussa. Sukellamme kertomukseen, mutta aina välillä kehyskeskustelun kommentit puskevat tarinaan kertojan tavoin.
Aikamatkustustarina starttaa rauhallisesti, ja alussa ehtii tutkiskella myös yöllistä yliopistokampusta. Heti bongasimme sieltä ihan hauskoja elementtejä. Ilmoitustaulujen tutkiminen on yleensä palkitsevaa.
No tottakai kaikki menee pieleen, aika menee rikki ja sitten hyppii vihollisia ovista ja ikkunoista. Ilmeisesti jokin menneisyydessä muuttui, mutta kysellä ei nyt vielä hirveästi ehdi, kun pitää tapella.
Räiskintää maustavat erilaiset aikaan sidotut erityiskyvyt. Vaikuttavat näppäriltä, mutteivät mitenkään maailmaa mullistavilta, samankaltaisia kykyjä tulee heti mieleen itselle esim. Mass Effectistä, mutta toki nämä on tosi tehokkaasti kytketty tarinaan.
Juoni vaikuttaisi olevan ihan mukavaa toimintaelokuvakamaa. Hahmot näyttävät aika lailla itseltään.
Seuraavaksi starttaa mitä luultavimmin pelin ensimmäin tv-sarjapätkä. Sitä ennen pitää tehdä valintoja, jotka vaikuttavat juonen kulkuun.
Kohta nähdään, miten käy.
Sori, jos selostukseni oli tällä kertaa hieman sekavaa.
En kyllä muista, milloin olisin viimeksi ollut näin innostunut toiminta-räiskintäpelistä*, mutta Remedyn Quantum Break kuulostaa korviini jo
vähän liian hyvältä ollakseen totta: suomalainen aikamatkustuspeli,
jonka sisään on ympätty pelaajan valintojen mukaan muuttuva näytelty tv-sarja, jossa
näyttelee mm. Dominic Monaghan. Toivottavasti peli lunastaa edes osan
odotuksista. "Suomen kallein pelituotanto". Pitäisiköhän tämä ihan jopa ennakkotilata?
Tyylikkäitä muuten nykypäivän pelitraileritkin, ai että.
No, huhtikuussa sitten nähdään, oliko tämä hypen arvoista. Pidän peukkuja!
Edit 2017: poistin tästä videolinkin, koska mainostraileri oli poistunut Youtubesta.
*Eiku muistanpas, se taisi olla Bioshock Infinite, tosin siitä kiinnostuin vasta reilusti julkaisun jälkeen. Pelissä pitää aina
olla jokin kiinnostava tarinallinen jippo, että minut saa syttymään.
Jos peli on yleisesti ihan kunnossa, viihdyttävä ja toimiva, niin erilaiset bugit lähinnä hauskuuttavat ja viihdyttävät. Odottamattomat tilanteet rikkovat hienosti rakennetun illuusion. Silloin, kun peli on täysin rikki tai jatkuva bugaaminen haittaa pelaamista, asian laita on tietenkin toinen.
Nykykonsoleilla on hyvin kätevää tallentaa kuvia ja videoleikkeitä, joten lähinnä erilaisia bugeja tuleekin napsittua talteen ja jaettua muiden iloksi. Ennen piti vain tyytyä kuvailemaan hullunkurisia tilanteita sanallisesti. Toki voisin tehdä sitä nytkin.
Tässä muutama kokemukseni Lähinnä Dragon Age Inquisitionin maailmasta (eipä paljon muuta ole tänä vuonna tullut pelailtua. Tarjolla tekstiä, kuvia ja videota, olkaapa hyvät.
1. Linnassamme on vankityrmä, jossa tuomiotaan kärsii tällä hetkellä kolme roistoa. Kuitenkin, kun astelen alas tyrmään ja juttelen vartijan kanssa, hän toistaa aina vain samaa lausetta tähän tapaan: "Ei yhtään vankia vahdittavana, sir. Joko meillä on paljon ystäviä, tai teet vihollisista selvää välittömästi". Alan olla huolissani vanginvartijani mielenterveydestä, sillä minä kyllä näen vankiselleissä ihmisiä.
2. Traaginen tilanne, jossa tiimiämme uhkaa valtava hämähäkkimäinen hirviö. Yksi tiimiläisistäni päättää uhrautua, jotta muut pääsevät pakoon. Hän säntää miekka ojossa kohti hirviötä ja alkaa katkoa tältä raajoja, verta roiskuaa ympäriinsä ja muu tiimi pakenee. - Entäs jos uhrautuja onkin velho? No, tapahtuu sama animaatio: Hän hyökkää taikasauva ojossa kohti hirviötä ja alkaa katkoa hämähäkin raajoja - puukepillä. Ja vertakin roiskuu. Monikäyttöisiä nuo taikasauvat.
3. Tämä on pelistä Assasin's Creed Black Flag, katselin Jimin pelaamista. Ystävämme lentävä sotilashan se siinä huitoo musketilla. Ehkä ilmassa olikin keijupölyä? Kyllä tilanne vaan kovasti nauratti, vaikka ukko rukka päätyikin lopulta mereen.
4. Tämän jaoin kyllä jo joskus aiemminkin. Eräs tietty kypärä aiheutti grafiikkabugin, jonka seurauksena aina taistellessa päähenkilön pää yhtäkkiä vain lakkasi olemasta. Hyvin päätöntä taistelua, sanoisin.
5. Tämän leikkeen kasasin vuosi sitten, kun vasta aloittelin Dragon Agen pelailua. Luvassa leijuvia luurankoja sekä yksi warppaava tonttu.
Jos jäi bugifiilis päälle, niin youtubestahan näitä löytyy vaikka millä mitalla. Jaettu moka on yhteinen ilo.
Hyvää joulun odotusta kaikille!
Peliarvostelun sijaan ajattelin kirjoittaa tunnelmia äskettäin katsomastamme dokumenttielokuvasta Video Games: the movie (2014, ohjaajana Jeremy Snead).
Katselimme siis tänään Jimin kanssa ihan mielenkiintoisen dokumentin videopelaamisesta.
Puolitoistatuntisessa dokumentissa käydään läpi mm. videopelien historiaa, kulttuuria, henkilöitä, pelintekoa, tarinankerrontaa ja tulevaisuutta. Visuaalisesti dokumentti on tyylikäs, mukana on paljon haastatteluja ja kertojana ilahduttaa Sean Astin, jonka äänen tunnistaessani hihkaisin että "Jee, herra hobitti!" (Jotkut näyttelijät valitettavasti lukkiutuvat päässäni tiettyihin rooleihin). Myös musiikkia yhdistetään toimivalla tavalla. Osa musiikista on ihan pelimusiikkia, mutta soi taustalla myös tunnettuja pop-kappaleita. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voisi mainita sen, että elokuvaa on rahoitettu Kickstarter-kampanjan avulla. Joukkorahoituksessa on potentiaalia moneen juttuun.
Uskoisin, että elokuva antaisi hyvän yleiskuvan videopelaamisesta heille, jotka eivät ole ihan sisällä pelikulttuurissa, mutta kuinka moni tällainen ihminen lopulta päätyisi oma-aloitteisesti katsomaan peliaiheista dokumenttia? (Toisaalta tuleehan sitä välillä telkkarista tuijoteltua jos minkälaisia dokumentteja.) Suosittelen tämän katsomista, jos haluaa helposti omaksuttavalla tavalla laajaa yleisnäkemystä videopelikulttuuriin. Nuorimpana viihdemuotona alaan liittyy yhä monenlaisia ennakkoluuloja, vaikkakin aina vain vähemmän. Oli tässä itsellekin uusia tiedonmurusia ja oli hauska bongailla tuttuja pelejä ja henkilöitä.
Dokumentti keskittyy laitepuolesta pääosin kotikonsoleihin, PC-puolta tai kannettavia pelilaitteita lähinnä vain sivutaan, toki historiaosiossa tutustutaan myös videopelihalleihin. Amerikassa kotikonsolit ovat pelaamisen pääroolissa, mikä varmaankin osaltaan vaikuttaa niihin keskittymiseen. Miinuksena voisinkin mainita sen, että loppujen lopuksi tuotos on hyvin USA-keskeinen, toki siellä tehty omaa kotiyleisöä ajatellen. Haastatteluissa vilahtaa toki pari japanilaista pelintekijää (dubattuina englanniksi, hyi) sekä muutamia eurooppalaisia. Puheissa mainitaan tai kuvissa vilahtaa myös muutama suomalainen peli, joista useimmin tietenkin Angry Birds.
Ohessa traileri. Dokumentti löytyy suomeksi tekstitettynä esimerkiksi Netflixistä.
Hyvää uutta vuotta!
Olen tässä pohdiskellut, mikä olisi ollut hienoin ja koskettavin hetki,
minkä olen jossain pelissä nähnyt tai kokenut viime vuonna. Lopulta päädyin kohtaukseen pelissä Dragon Age Inquisition. Pelin prologi,
jos sitä siksi voidaan kutsua, kestää pelitavasta riippuen n. 10-20 tuntia. Se päättyy jonkinlaiseen katastrofiin, jossa päähenkilö on lähellä uhrata oman henkensä muiden puolesta, mutta ihmeen kaupalla selviytyykin ja löytää tiensä muiden perustamaan pakolaisleiriin. Tilanne leirissä on kireä ja epätoivoinen, mutta sitten pappi aloittaa laulun, johon muut vähitellen yhtyvät. Aiempien tapahtumien seurauksena päähenkilö nähdään luojan lähettämänä toivon tuojana ja hän nousee lopulta inkvisition johtohahmoksi. Hienoa elokuvamaista tarinankerrontaa. Pelin loppukohtaus ei ole läheskään yhtä eeppinen kuin tämä hetki.
Pelille, jonka kehitystä seuraa ja odottaa kolmen vuoden ajan, alkaa väkisinkin asettaa ennakko-odotuksia. Lähes sadan pelitunnin jälkeen voin todeta, etten todellakaan odottanut ja hypettänyt peliä turhaan. Peli on silti yhä kesken, viimeinen pääjuonen tehtävä toki jo kolkuttelee ovella.
Aikaahan tässä on ehtinyt julkaisusta jo vierähtää lähes kuukauden päivät ja tällä välin Dragon Age Inquisition ehdittiin mm. Game Awardsissa valita vuoden 2014 parhaaksi peliksi.
Dragon Age Inquisitionia pääsee pelaamaan seuraavilla laitteilla: Xbox One & 360, Playstation 3 & 4 sekä PC. Pelin ikäraja on 18 vuotta. DA:I on siis suunnattu aikuisille pelaajille. Pelaaminen vaatii hyvää englannin kielen taitoa, koska keskustelua ja tekstivalintoja on paljon.
Suuren ongelman äärelle jämähdin, kun mietin, mitä kaikkea pelistä
yhteen tekstiin mahduttaisin. Mennään nyt aika perusjutuilla. Laajempaakin pohdintaa voisi tehdä pelin
maailmankuvasta ja tavasta käsitellä uskontoa ja politiikkaa - ne ovat
pelissä yllättävän keskeisessä roolissa.
Xbox One on saapunut kotiin. Ja se on ISO. Tai ainakin isompi kuin edellinen boxi. Kai se on vähän kiinni siitä, mihin vertaa.
Tämän merkittävän tapauksen kunniaksi päätettiin ihan tehdä
unboxaus-video. (noin pähkinänkuoressa selitettynä siis vaan avataan
paketti ja esitellään ääneen, mitä kaikkia hienouksia sisältä löytyy.)
Joten olkaa hyvät: Torstai-iltainen Xbox One unboxaus:
Seuraavassa vähän sanallista arviointia konsolista:
