Arvostelussa Unravel

Unravel on alusta loppuun ihastuttavaa tunnelmoivaa silmäkarkkia. Se on myös paikoitellen raivostuttava fysiikkapohjainen tasohyppely.

Yarny lakkasuolla

Viime kesän E3-messujen julkaisuista yksi sulatti sydämeni. Kesken EA:n suureellisten pelijulkaisujen lavalle marssitettiinkin yhtäkkiä ujonpuoleinen ruotsalaismies, joka hieman jännittyneesti takellellen esitteli tiiminsä tulevaa peliä. Sitten hän kaivoi taskustaan itse tekemänsä punaisen pehmolelun ja minä vain mietin, että voiko olla mitään noin söpöä? Siis aikuinen mies, kädet tatuoituna selittämässä herttaisesta pehmo-olennosta ja siitä, miten peli oikein sai alkunsa, kun hän väsäili otuksen ollessaan telttailemassa perheensä kanssa. Pelin esittely sisälsi myös valokuvia, joissa tuo punainen lankakerämäinen pehmo-olento seikkaili pohjoismaisissa maisemissa. Mies oli Martin Sahlin ja siinä hetkessä hän sai kyllä pelin myytyä ainakin minulle. Esittelyn voi yhä katsella youtubesta.

No, parisen kuukautta sitten peli julkaistiin ja melkein heti mekin sen latauskaupasta ostimme. Ja täytyy sanoa, että onhan tämä ihan järjettömän nätti peli. Eikä mikään peli, joka alkaa kohtauksella herttaisesta mummosta voi olla huono, eihän?

Pelissä seikkailee punaisesta villalangasta rautalankaluurangon ympärille kasattu suloinen Yarny. Aloitusruudussa on albumi, josta ovat kaikki kuvat kadonneet ja näitä kuvia lähtee sankarimme etsimään valokuvakehyksiin piilotetuista kentistä. Kuvien kautta kurkistetaan erään perheen elämään ja paikoin tunnelma on hyvinkin haikea. Sanaakaan ei puhuta. Peli ei ole tolkuttoman pitkä, sillä kenttiä on kaikkiaan kymmenen. Eikä kuvia tarvitse varsinaisesti etsiä, ne tarttuvat mukaan sitä mukaa, kun pelaaja etenee kentässä. Ja kentät, ne ovat upeita ja hyvinkin kotoisia, sillä maisemat ovat Ruotsista ja siellähän näyttää (melkein) samalta kuin meillä.

Pilkillä

Voi tosin olla, että ihan joka puolella maailmaa peliä ei oteta vastaan samalla tuttudentunteen palolla: itse hihkuin nostalgisesta riemusta silloin, kun Yarnyn piti käyttää apunaan ruostunutta marjapoimuria.
Peli on ylistyslaulu Pohjoismaiselle luonnolle, mutta ei se pelkkää söpöyttä ole. Välillä liikutaan synkeämmissä saastuneissakin maisemissa.

Pelin jujuna on se, että Yarny purkautuu koko ajan edetessään ja käyttää oman vartalonsa lankaa hyödyksi käytännössä koko ajan. Lankaa voi heittää lassona ja sillä voi tarttua esineisiin. Etenemisessä on pientä pulmallista kulmaa, koska usein tehtävänä on selvittää, miten kentässä ylipäätään pääsee eteenpäin. Välillä lankakin näyttää uhkaavasti loppuvan, mutta onneksi sitä saa välitallennuspisteiltä aina lisää. Tosin joskus pitää muutama solmu purkaa, jotta ylettää tallennuspisteelle asti. Äkkikuolemat ja etenemiseen liittyvät epäselvyydetkin voi melkein antaa anteeksi, sen verran usein näitä välitallennuspisteitä on maisemaan kylvetty.

Kas pikku-Yarny mättähältä mättähälle käy...

Yarny voi keinuttaa itsensä eteenpäin lanka-lassolla, siirrellä esineitä tai solmia niitä toisiinsa ja sitä rataa. Mekaniikat ovat lopulta melko yksinkertaisia ja ajan kanssa eteneminen alkoi minullakin sujua. (ensin Jimin piti kylläkin pitää minulle lyhyt fysiikan oppitunti heiluriliikkeestä...) Unravel panostaa kuitenkin paljon enemmän tunnelmaan kuin millintarkkaan ohjaukseen.

Maisemat ja taustat ovat upeita ja kolmiulotteisia ja niihin sisältyy paljon liikettä ja hienoja yksityiskohtia. Itse pelaaminen tapahtuu kuitenkin täysin kaksiulotteisesti.
Pelinä Unravel on sivusuunnassa rullaava fysiikkapohjainen pulmatasohyppely, joka sai minut paikoitellen muistamaan, että oikeastaan inhoan tasohyppelypelejä, varsinkin näitä löllö-ohjattavia fysiikkapohjaisia. Joitain kohtia nimittäin takkusin varmaan kymmeniä kertoja, kun en ollut ihan perillä ohjauksesta. Suurin ongelma kuitenkin on upeissa taustoissa: välillä en ollut ihan varma, minkä kaikkien ympäristön esineiden kanssa voi olla vuorovaikutuksessa ja mitkä ovat vain koristeita. Monesti tulkintavirheeni johtikin välittömään äkkikuolemaan. Ensimmäisessa kentässä vastaan tuli siili, jota kauhuissani väistin, vaikka eihän se mitään tehnyt, tassutteli vain taustalla. No tästä viisastuneena päättelin, että kaikki eläimet ovat vain taustagrafiikkaa ja niinpä kakkoskentän rapu pääsikin yllättäen saksimaan minut hengiltä.

Muutenkin tuntuu, että Yarny kuolee koko ajan ja usein ihan vain siitä syystä, että eteen tulee yllättäviä tilanteita, joihin ei ensin osaa reagoida. Moneen kertaan olen toistanut kohtauksia ja sitten oivaltanut, että ah, näinhän tässä pitääkin toimia. Ja moneen kertaan on ärsyttänyt, etten olisi mitenkään ensimmäisellä kerralla edes voinut osata reagoida oikein. Toisaalta välillä yllättävät kohtaukset ovat ihan mukaviakin: esimerkiksi astuttaessa oksan päälle se yllättäen heitääkin Yarnyn ilmaan nätissä kaaressa suoraan seuraavalle tallennuspisteelle. Ehkä pitääkin lähtökohtaisesti asennoitua niin, että ideana onkin ensin kokeilla, epäonnistua ja sitten kokeilla uudelleen.

Tästä ei kyltin mukaan saisi kulkea,
mutta ilmeisesti Yarny ei osaa ruotsia.

En kyllä voi olla pitämättä pelistä. Vaikka se ajoi minut välillä lähes raivon partaalle*, niin on siinä ainakin tunnelmaa jaettavaksi monen muun pelin edestä.
Pelihahmona Yarny on aika ihastuttava. En ole esimerkiksi koskaan pitänyt Mariosta, mutta tästä hahmosta voisin ihan tykätä.
Ja hei, pelin virallisilla kotisivuilla on ohjeet siitä, kuinka jokainen voi askarrella itselleen oman Yarnyn. Sanoinko jo, että tämä on maailman söpöintä? ^_______^

Innostuin vähän hyppelemään, kun löysin pianon. Ei tästä ehkä ihan hittibiisiä syntynyt, mutta ainakin minulla oli hauskaa.

*Sitä paitsi kyllä tasohyppelyiden ainakin ennen kuuluikin ajaa pelaajansa paikoin jauhamaan samoja kohtia uudelleen ja uudelleen, kunnes oikeat liikkeet tulivat selkärangasta tai kunnes elämät loppuivat ja ruudussa irvisti Game Over. Nykypäivän tasohyppelyissä ei yleensä ole enää edes rajattua määrää elämiä. Että mennesyyteen verrattuna tämä peli on kyllä hyvin armollinen ja helppo. Terveisin nimimerkki "Raymanin läpipeluu kesti monta vuotta".

Arvostelussa Quantum Break

Olimme vähän reissussa ja perhe-elämä ottaa aikansa, niin jäi peli hetkeksi vähän kesken. Joudutte nyt tyytymään sivustaseuraajan arvioon, koska en ihan heti tähän samaan putkeen viitsinyt aloittaa omaa läpipeluutani. Aion sen kyllä joskus tehdä, koska peli suorastaan kerjää kahta läpipeluuta juonen monivalintamahdollisuuksien tähden.
 
Remedy Entertainmentin Quantum Break siis julkaistiin alkukuussa Xbox Onelle ja Windows-tietokoneille. Hommasimme pelin siis Xboxille, jolla se oli varsin sujuva kokemus.

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, peli kertoo epäonnistuneesta aikamatkustuskokeesta. Syksyllä 2016 päähenkilö Jack Joyce (Shawn Ashmore) ja hänen paras kaverinsa Paul Serene (Aidan Gillen) ryhtyvät testaaman Jackin veljen Willin (Dominic Monaghan) aikakonetta kohtalokkain seurauksin. Juoni on ihan toimivaa Hollywood-supersankarileffatasoista kamaa. Hahmot ovat toimivia eikä kukaan ole ihan täysin hyvis tai pahis (paitsi kasvottomat rivisotilaat, joita tottakai saa pätkiä kumoon, minkä ehtii, räiskinnästä kun pohjimmiltaan on kysymys). Itse tykkäsin tarinasta ja myös siitä, että aikamatkustusta käsiteltiin loogisesti ja ihan mukavasti toistettiin genren kliseitäkin. (Välillä aikamatkustustarinoiden epäloogisuudet aiheuttavat minulle päänsärkyä.)

Rytmitettyä kerrontaa

Remedyllä tykätään tv-sarjamaisuudesta, se saatiin nähdä jo Alan Waken kohdalla. Quantum Break lähtee kokeilemaan sarjamaisuutta vielä kovemmilla panoksilla: Peli on jaettu viiteen näytökseen, joiden väleissä nähdään aina 20 minuutin jakso näyteltyä tv-sarjaa. Tv-sarja katsotaan oletusarvoisesti suoratoistona netin välityksellä, joskin sen voisi myös ladata konsoliin. Paketin koko on noin 75 gigaa. Itse pelikin on pakko asentaa levylle ja vie konsolista tilaa 45 gigan verran, ja sen asentuminen tosiaan kesti aika kauan, kuten edellisessä kirjoituksessani tuskailin.

Tv-sarja ja peliosuudet tukevat toinen toisiaan eikä kumpikaan toimisi yksinään; kyseessä on todellakin yhtenäinen kokonaisuus, vaikkakin sarja käsittelee tilannetta eri näkökulmasta ja paikoin myös eri hahmojen kautta kuin peli. Pelaamalla voi vaikuttaa jaksojen sisältöön. Suurin vaikutus tapahtuu, kun jokaisen näytöksen lopussa päästään hetkeksi pelaamaan pelin pääpahiksena ja joka kerralla saadaan tehdä merkittävä valinta kahdesta vaihtoehdosta, mutta pienempiä muutoksia ja piilotettuja kohtauksia on mahdollista avata muilla keinoin. Juuri tällaista peliä ja näyteltyä videota yhdistävää tarinankerrontaa ei ole näin uskottavasti onnistunut vielä kukaan tekemään, vaikka eiväthän pelien välivideot mikään uusi juttu itsessään ole. Tosin yleensä ne kestävät korkeintaan muutaman minuutin kerrallaan. No, joka tapauksessa jaksottaminen toimii ja kokonaisuuden rytmitys on hyvä.

Tyylikkäitä yksityiskohtia

Hahmojen peliversiot näyttävät melko uskottavasti näyttelijöiltään, eikä vaihdos tv-sarjan ja pelin välillä ole liian jyrkkä, kiitos nykytekniikan ja erinomaisen ilmeiden- ja liikkeenkaappauksen. Uskottavien hahmojen ja maisemien lisäksi tykkäsin pelin graafisessa ilmeessä erityisesti siitä, miten ajan hajoaminen kuvattiin maailman värien muuttumisella ja glitchaavilla ympäristöillä. Osa ympäristön esineistä saattaa olla jähmettynyt paikalleen ja osa toistaa nykien muutaman sekunnin mittaista aikasilmukkaansa.
Kun kyseessä kerran on aikamatkustuspeli, niin ympäristöjen kierrätystä ei oikein voi välttää. Ei sitä kuitenkaan häiritsevästi tapahtunut.

Peli ei mielestäni ole varsinainen räiskintä, vaan ennemminkin eteenpäin soljuva tarina, jota räiskintäkohtaukset rytmittävät. Yllättävän paljon on rauhallisia vaiheita, joiden aikana ratkotaan pieniä pulmia, suoritetaan muutamia tasohyppelykohtia, etsitään ympäristöstä aikahiukkasia (joilla voi ostaa Jackille uusia kykyjä) ja muuten vaan tutkiskellaan ympäristöä. On mahdollista vaikkapa lukea tietokoneilta sähköpostiviestejä tai pöydillä lojuvia päiväkirjoja, jotka avaavat pelimaailmaa entisestään. Tekstiä on välillä ehkä liiankin paljon luettavaksi. Pelimaailma ei pysähdy lukemisen ajaksi, joten muut hahmot saattavat tietyin väliajoin kommentoida tyyliin "meidän pitäisi nyt kyllä liikkua" tai "no voithan sinä sitten vaikka lukea minun henkilökohtaiset sähköpostini, mikäpä siinä, minä odottelen". Tietenkään juoni ei etene kuin pelaajan aloitteesta, mikä aina tällaisissa tilanteissa hieman rikkoo immersiota.

Peliin on piilotettu yksityiskohtia, mutta ei liikaa.
Löytyneen QR-koodin lisäksi ainakin muutamista
tv-ruuduista voi katsella livenäyteltyjä ohjelmia.

Taistelu hieman yskii eikä Jack osaa suomea

Koitanpa muistella, miten Jimi kritisoi varsinaista pelillistä puolta: "Tähtäystuntuma ja ampuminen eivät ole yhtä hyvät kuin Halossa tai muissa oikeissa räiskinnöissä, vaan tähtääminen on epätarkempaa, välillä jopa ärsyttävällä tavalla. Tuntuma oli hyvin samanlainen kuin Alan Wakessa. Aikakyvyt tuovat taisteluun mukavaa lisäystä, tosin niistäkin osa voisi toimia paremmin. Aikapyrähdys on ärsyttävä, sillä nopeasti rynnistävää hahmoa on vaikeampi ohjata ja se törmää vaikka miten pieniin pöytiin ja kaappeihin, mutta vihollisten aikapyrähdykset taas noudattavat sujuvia ratoja ja väistelevät sulavasti esineitä. Myös tasohyppelykohtauksissa on välillä vaikea ohjata epätarkkoja hyppyjä tekevää hahmoa."

Pelien lokalisoinnista voi olla montaa mieltä ja moni suomalainen on tottunut siihen, että harvoin mitään pelejä pääsee suomiteksteillä pelaamaan. Viime aikoina tosin isommat firmat ovat käännättäneet suurimpia pelejään myös suomeksi. Sinänsä harmillista, että Xboxin lippulaivapelinäkin mainostetussa Quantum Breakissa ei ole suomenkielistä tekstitystä, vaikka peli suomalaista tekoa onkin. Oma kuullunymmärtämiseni on välillä sen verran huonoa, että olen kiitollinen englanninkielisestä tekstityksestä.

Hankinnan arvoinen

Kaiken kaikkiaan peli on hyvin viihdyttävä kokemus sekä pelata että katsoa sivusta. Kerrankin tarjolla jotain uutta. Tämä peli ei ole minkään tutun ja turvallisen pelisarjan kymmenes jatko-osa. Peli ei edes sisällä mitään päälleliimattua moninpeliä, eikä ole tuhottomasti aikaa vaativa avoimen maailman eeppinen seikkailu. Quantum Break seisoo ylpeästi pystyssä omilla ansioillaan eikä yritä väkisin olla kaikille kaikkea. Sopii hyvin meille, jotka kaipaamme tiivistä kokemusta. Kertomus ei yritä ajaa mitään ihmeempää ideologiaa tai muutenkaan olla maailmaa mullistava, mutta on ihan hyvin toimivaa viihdettä.

Vinkki: Tämän pelin voi melko hyvin perustella parisuhdeajaksi: varmaan aika helposti saa suostuteltua myös ei-pelaavan puolison (eli tod.näk siis vaimon/tyttöystävän) mukaan katselemaan ja sitten valintakohdissa voi yhdessä miettiä, mihin suuntaan juonta tahtoo viedä.

Tänään Quantum Break

Edit: Tästä muodostuikin monessa osassa kirjoitettu teksti. Varsinainen peliarvostelu täällä.

13.50 Ihan vaan nopea piipahdus blogissa.
Tässäpä hauska video: Legendaariset pelihahmot Alan Wake ja Max Payne (eli Ilkka Villi ja Sami Järvi) pelaamassa Remedyn uusinta tuotosta. 

 Tänään ehkä itsekin pääsen tätä koittamaan, kunhan Jimi saapuu pelin kanssa kotiin. Jepajee.

Lisäys klo 18.10
Kyllä on tavallaan ikävä niitä yksinkertaisia aikoja, kun osti levyn kaupasta, laittoi sen konsoliin ja alkoi vaan pelata. Tässä on nimittäin nyt latausruutua tuijoteltu parisen tuntia, kun ensin piti ladata xboxin järjestelmäpäivitys ja nyt peli haluaa asentaa itsensä (44 Gt) kiintolevylle ennen kuin sitä voi pelata. Sitten pitää vielä ladata siihen päivitys. *huokaus*.

Että peli on kyllä kourassa, mutta kai tässä vielä hetki menee..."asennetaan, 80%"
lisään tähän kyllä vielä jotain ensifiiliksiä, kunhan joskus päästään pelin pariin.

Lisäys 22.20
Vedin lyhemmän tikun (ts. piti syöttää vauvaa yms), joten Jimi starttasi pelin ja minä jäin sivustaseuraajaksi. No, ehkä vähemmän stressaavaa näin... Nyt baby nukkuu ja päästiin kunnolla vauhtiin (pari kertaa kävin kyllä välillä makkarissa, kun kuului epämääräisiä inahduksia)
Ollaan nyt käyty läpi ensimmäinen näytös ja ihan hyvältä vaikuttaa.
Quantum Break on siis siinä suhteessa pioneeripeli, että se yhdistää episodimaisen pelin ja näytellyn tv-sarjan toisiinsa. Kiinnostava konsepti. Onhan peleissä välivideoita ollut iät ja ajat, mutta harvemmin näyteltyjä 20 minuutin mittaisia jaksoja. Sarjan jaksot katsotaan suoratoistona netistä (toki ne saa ladattua konsoliinkin. Paketin koko tosin on jotain 75Gt, että pikkuisen voi viedä aikaa...)

Peli alkaa, kun päähenkilö Jack yrittää kerrata menneitä tapahtumia toiselle henkilölle haastattelussa. Sukellamme kertomukseen, mutta aina välillä kehyskeskustelun kommentit puskevat tarinaan kertojan tavoin.

Aikamatkustustarina starttaa rauhallisesti, ja alussa ehtii tutkiskella myös yöllistä yliopistokampusta. Heti bongasimme sieltä ihan hauskoja elementtejä. Ilmoitustaulujen tutkiminen on yleensä palkitsevaa.

No tottakai kaikki menee pieleen, aika menee rikki ja sitten hyppii vihollisia ovista ja ikkunoista. Ilmeisesti jokin menneisyydessä muuttui, mutta kysellä ei nyt vielä hirveästi ehdi, kun pitää tapella.
Räiskintää maustavat erilaiset aikaan sidotut erityiskyvyt. Vaikuttavat näppäriltä, mutteivät mitenkään maailmaa mullistavilta, samankaltaisia kykyjä tulee heti mieleen itselle esim. Mass Effectistä, mutta toki nämä on tosi tehokkaasti kytketty tarinaan.
Juoni vaikuttaisi olevan ihan mukavaa toimintaelokuvakamaa. Hahmot näyttävät aika lailla itseltään.
Seuraavaksi starttaa mitä luultavimmin pelin ensimmäin tv-sarjapätkä. Sitä ennen pitää tehdä valintoja, jotka vaikuttavat juonen kulkuun.
Kohta nähdään, miten käy.

Sori, jos selostukseni oli tällä kertaa hieman sekavaa.

Suomihypeä: Quantum Break

En kyllä muista, milloin olisin viimeksi ollut näin innostunut toiminta-räiskintäpelistä*, mutta Remedyn Quantum Break kuulostaa korviini jo vähän liian hyvältä ollakseen totta: suomalainen aikamatkustuspeli, jonka sisään on ympätty pelaajan valintojen mukaan muuttuva näytelty tv-sarja, jossa näyttelee mm. Dominic Monaghan. Toivottavasti peli lunastaa edes osan odotuksista. "Suomen kallein pelituotanto". Pitäisiköhän tämä ihan jopa ennakkotilata?

Tyylikkäitä muuten nykypäivän pelitraileritkin, ai että.

No, huhtikuussa sitten nähdään, oliko tämä hypen arvoista. Pidän peukkuja!

Edit 2017: poistin tästä videolinkin, koska mainostraileri oli poistunut Youtubesta.

*Eiku muistanpas, se taisi olla Bioshock Infinite, tosin siitä kiinnostuin vasta reilusti julkaisun jälkeen. Pelissä pitää aina olla jokin kiinnostava tarinallinen jippo, että minut saa syttymään.

Arvostelussa: The Witness

The Witness

pulmapelaajien paratiisisaari

Alusta: Win (pelattu), Ps4

Peli julkaistu: 26.1.2016
Kehittäjä & julkaisija: Thekla Inc.
Ikäraja: 3

Jonathan Blow:n edellinen peli Braid näytti vain kivalta Mario-tyyliseltä tasoloikalta, mutta kuoren alta paljastuikin ajattelua vaativa ajan kelaamiseen pohjautuva pulmapeli. The Witness jatkaa hieman samalla linjalla. Alkujaan se vaikuttaa yksinkertaiselta ensimmäisen persoonan kävelysimulaattorilta, mutta tarjoaakin paikoitellen todella kinkkisiä pulmia (engl. puzzle).

Pelin nimi, "todistaja" tai "havainnoitsija", kuvastaa hyvin omaa olotilaani kanssaosallistujana. Olin todistamassa jotain ainutlaatuista. The Witnessin todistaja (pelaaja) kulkee aivan yksikseen saarella ja ratkaisee pulmatehtäviä omassa tahdissaan ilman varsinaista päämäärää, erityisiä palkintoja tai selkeää juonta. Kuitenkin edetessä paljastuu päämääriä, piilotettuja yllätyksiä ja mikä tärkeintä: valtavasti oivalluksia.

Voisi tuntua kummalliselta kirjoittaa arvostelu pelistä, jota en ole edes pelannut sanan varsinaisessa merkityksessä (en pidellyt ohjainta), mutta tässä tapauksessa se ei edes tunnu hirvittävän oudolta. Yritin siis mieheni pelatessa vieressä selvittää ongelmia ja mahdollisesti myös auttaa etenemisessä. Välillä ratkoimme ongelmia yhdessä, mutta usein mieheni oli kyllä nopeampi oivaltamaan (varsinkin, mikäli minun päätehtäväni oli sillä hetkellä vauvamme viihdyttäminen). Koin siis tuplasti iloa ratkaistuani jonkin ongelman ennen miestäni.

Pelistä on melko mahdotonta kirjoittaa arvostelua paljastamatta mitään oleellista. Sanonkin heti alkuun: jos haluat oivaltaa kaiken itse, hyppää suoraan viimeiseen kappaleeseen.
Tästä eteenpäin teksti sisältää pieniä paljastuksia pelin sisällöstä, ei kuitenkaan (mielestäni) massiivisia spoilereita.

Jimi pelaa! Arvostelussa Firewatch

Äskettäin tietokoneille ilmestynyt Firewatch (ikäraja 16) on mielenkiintoinen, tunnelmoiva peli vailla taistelukohtauksia. Jimi sen pelasi ja minä vain katselin vierestä. Noin 6 tuntia kestävä seikkailu tempaisi mukaansa myös tällaisen sivustaseuraajan. Pelaajakunnan aikuistuessa myös pelit ja niiden hahmot aikuistuvat: tämänkin pelin päähenkilö on noin 40-vuotias mies.

Heitinpä Jimille ehdotuksen, että kirjoitapa tästä arvostelu heti tuoreeltaan. Pyyntööni vastattiin.

Firewatch

-palovartijan arkea

Peli kertoo miehestä, joka kohtaa elämässään raskaita asioita ja vastaa lehdessä näkemäänsä työpaikkailmoitukseen. Työ on kesäerakon unelma: Palovartija, vaatimuksena kyky istua kärsivällisesti tornissa, katsella puiden latvojen yli ja soittaa helikopteri paikalle jos jostain nousee savua. Tulipalojen ilmoittelun sijaan pelaajan käsissä on mysteeriseikkailu eikä erakoitumaan pääse, koska lähitornin vartija opastaa pelaajaa alkuun radiopuhelimen välityksellä ja kietoutuu tämän arkeen mukaan tahtomattaankin.

Ylevä työpaikka

Firewatchissa on tyylitelty, hieman sarjakuvamainen grafiikka, ja se muistuttaa hieman hiljaittain ilmestynyttä pulmapeliä Witness, jossa siinäkin ympäristöstä on koitettu tehdä lumoava, unenomaisen uskottava.
Pelin ohjaus on nykypelien tapaan näppärintä peliohjaimella. Niin radiopuhelinta kuin karttaakin käytetään muutaman napin yhteiskäytöllä pelimaailmassa, eikä pelimaailman immersio katkea kuin muutaman kerran, kun merkittävän toiminnon jälkeen työpäivä loppuu melko äkisti mustaan ruutuun, jossa lukee vain uuden päivän luku ja uusi päivä alkaa.
Peli rikkoo hieman perinteisiä kerrontatapoja, sillä alussa pelaajan taustaa kerrotaan tekstimuotoisilla takaumilla hahmon matkatessa uuteen työhönsä. Tässä vaiheessa tehdyt valinnat ovat esillä myöhemmin mm. keskusteluissa. En ole ihan varma, onko valinnoilla merkittäviä vaikutuksia, mutta tarinan ja hahmon syvyyden kannalta ne olivat pelissä varsin uskottavia ja hyviä hetkiä. [Lauran välihuomio: meinasin kyynelehtiä prologin kohdalla pelkkää tekstimuotoista mutta liikuttavaa tarinaa seuratessani. Kieltämättä tyylitelty aloitus.]
Ympäröivän luonnon äänet ja hiljaisuus korostuvat musiikin vähyydessä, ja juonen kulkiessa eteenpäin huomaa toivovansa, että tahti hidastuisi ja pelaaja saisi rauhassa viettää muutaman rauhoittavan hetken tai päivän vain metsässä samoillen, vaikka se ei oikein työnkuvaan sopisikaan. Tosin pelialue on niin pieni, että useimmat pelaajat käyvät sen reitit läpi muutamankin kerran. Bugeja en muutamia harvoja kiipeilypaikkoja lukuunottamatta kohdannut, ja niistäkin pääsi eteenpäin kun kiipesi takaisin ja yritti uudestaan. Grafiikassa on paikka paikoin esimerkiksi leijuvia kiviä, mutta ei lainkaan niin runsaasti tai huomiotaherättävästi kuin vaikkapa Skyrimissä.

Luonto se vain on kiva. Tässä Herra Supi.

Firewatch on tiivis paketti. Pelialueen pieni koko on mahdollistanut lukuisat yksityiskohdat, mutta mikään luontodokumentti tämä mysteerin ympärillä pyörivä tarina ei ole. Tahti kiihtyy ja melko alussa mukaan tuleva pokkarikamera sisältää vain muutaman kuvapaikan, joten kuvauskohteet on valittava huolella. Otetut kuvat voi pelin läpäisyn jälkeen tilata sähköpostiinsa tai jopa oikeina kuvatulosteina kotiosoitteeseensa. Filmikamera-ajat muistuvat mieleen pohtiessa, mitä kannattaa kuvata.

Kaiken kaikkiaan tämä on lyhyt, mutta sitäkin tyylikkäämpi välipala nykypelien joukossa. Peruskonseptit ja kerronta toimivat, eikä miljöössä ole valittamista.

Tykkään listata asioita

Vähän sekalaisia kuulumisia 

Uusi vuosi on taas startannut mukavasti.

Tuolla blogin yläreunassa (tietokoneasettelussa) näkyy vuosilukuja, joiden taakse kätkeytyy lyhyitä kuvauksia/arvosteluja niinä vuosina pelaamistani peleistä. Koska vuosi 2015 on nyt purkissa, niin tein sillekin äsken oman sivun. Sieltä voi vilkaista. Sinänsä ehkä vähän epäkäytännöllistä, että pelit on listattu  kronologiseen järjestykseen minun elämäni kannalta katsottuna.

Listauksista puheenollen: tämä on 40. julkaisemani blogiteksti ja peliblogilleni on tähän mennessä kertynyt yli 2600 sivulatausta. Kiitos kaikille lukijoille!

Lakkasimme muuten kirjoittamasta peliblogia ABC+ -lehteen, kun tuntui, ettei sinne ole enää oikein annettavaa. Oli kyllä ihan mukava yhteistyövuosi, hyvää jatkoa sille lehdelle.  Varmaan laitan tänne vielä pari lehdessä julkaistua kirjoitusta tässä kevättalven mittaan.

Vastaperustettu Matkablogini on nyt vienyt vähän enemmän huomiotani. Käykää ihmeessä tutustumassa siihenkin :)

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Katsaus vuoteen 2015

On tullut aika selailla vähän kalenterimerkintöjä tältä vuodelta. 

Mitähän tämä vuosi taas pitikään sisällään? Pelaamisen lisäksi paljon muutakin. 
Lyhyet arviot vuoden aikana pelaamistani peleistä löytyvät tuttuun tapaan sivun ylälaidan valikosta, kohdasta 2015. Katso toki sinnekin! (Edit. Vuosilistaukset löytyvät nykyään valikon kohdasta "pelipäiväkirjat")

Vuosi 2015 oli monin tavoin mullistava ja tuntui äärettömän pitkältä. Mahtuihan siihen kuitenkin 9 kuukautta raskausaikaa, esikoisen syntymä ja nyt vauvan kanssa äidiksi kasvamista. On tämä vaan ollut kaiken kaikkiaan todella jännittävää!

Vaikka aikaa olisi ollut hurjasti, niin pelattua tuli omalla mittapuulla yllättävän vähän. "Vähällä pelaamisella" viittaan tässä kuitenkin yhteensä kolminumeroiseen tuntimäärään, että ehkä kaikki on aika suhteellista :D 

Microsoft tiivisti pelivuoteni xboxilla näin.
(klikkaa suuremmaksi)

Kun on konsoleissa varaa, mistä valita, niin tänä vuonna pleikkari lähinnä keräsi hyllyssä pölyä. Vuoden aloitin kyllä Kingdom Hearts Birth By Sleepin parissa, mutta se urakka katkesi noin 20 pelitunnin jälkeen. Jotenkin alkoi vaan kyllästyttää, vaikka toki muutaman kerran pitkin vuotta pelin pariin vielä palailin. Pelistä näkee, että se on tehty psp-käsikonsolille: Vaikka kyseessä on HD-päivitys, maisemat ovat tyhjiä ja karuja ja pelin lähes ainoa sisältö on katkeamaton taisteluiden kombottaminen.  Ehkä kuitenkin  suurimpana syynä alkuvuoden pidempään pelitaukoon oli jatkuva raskauspahoinvointi ja väsymys: pelaamisen sijaan rötkötinkin vapaa-aikana paljon sohvalla katsellen leffoja ja sarjoja Netflixistä (pakko kehua tässä kohtaa erinomaista Uusi Sherlock -sarjaa sekä Kuninkaan puhe -elokuvaa).

Varhaisnuortenilloissa syödään aina
hirveän terveellisesti. ;)

Piti lopettaa jumpassa käyntikin, kun ei vaan pystynyt rehkimään. Työnkuvani seurakunnassa on hyvin monipuolinen ja aika joustava, joten pystyin melko hyvin sumplimaan töitä vointini mukaan. Saikkua ei sentään tarvinnut ottaa, mutta kyllä muutaman kerran täytyi jättää juttuja välistä. Alkuraskauteen sisältyi lisäksi jopa 3 leiriä parin kuukauden sisään, mutta niistäkin selvittiin. Onneksi pahin oksentelu lakkasi neljän kuukauden jälkeen ja loppuraskaus oli lähes miellyttävä.
Kevät oli töissä aika moista härdelliä, kun yritin saattaa loppuun kaikenlaisia kesken jääneitä urakoita. Yhtenä mainittakoon pyhäkouluvaraston järjestely, johon upposi useita päiviä. Lisäksi kävin opiskelemassa Hangossa pari nuorisotyön kurssia. Oli kyllä virkistävää palata hetkeksi koulun penkille. Äärettömän pitkät junamatkat kulutin lukemalla mielenkiintoista Dietrich Bonhoefferin elämäkertaa. (Teologi, joka vastusti Hitlerin natsiaatetta ja toimintansa seurauksena kuoli keskitysleirillä.) Tuo tiiliskivi on kyllä yhä kesken, luen sitä välillä aina pieninä annoksina.

Toki väsymys ja kasvava vatsa pakottivat hiljentämään tahtia. Kesällä se onnistui helposti, sillä pidin kaikki lomat pois ennen työsuhteen loppua ja äitiyslomaa, joten kesä-heinäkuussa varsinaista intensiivistä työaikaa kertyi vain 3 viikkoa, josta viimeinen kului lastenleirillä. (Pyöreävatsainen leirinjohtaja käskytti viimeisen päivän muita ohjaajia sängystä käsin, sen verran uupunut oli.) Lomaakin tuli vähän työjuttuihin käytettyä, mutta aika hyvin sain siirrettyä itseni ulos tehtävistä ja koutsattua työn jatkajaa. Tällä hetkellä toimin seurakunnassa ihan vaan vapaaehtoisena. Mukavaa vaihtelua vauva-arkeen käydä välillä puhumassa nuortenillassa tai tehdä muita pieniä juttuja. Oli hauskaa, että meidän perhettä pyydettiin joulukuvaelmaan esittämään Mariaa, Joosefia ja Jeesus-vauvaa. Hienosti 3kk ikäinen tyttömme ensimmäisestä näytelmäroolistaan selviytyikin.

Kesästä nautin sekä kotona että ystävien ja sukulaisten luona. Ehdimme myös pelaamaan mieheni kanssa kaksi "parisuhdepeliä", eli siis Lego Harry Potter 2 sekä Lego Batman 3: Beyond Gotham. Jälkimmäinen oli kyllä todella laaja peli täynnä (minulle tuntemattomia) DC-comicsin supersankareita, planeettojen tutkimista ja ties mitä kaikkea tekemistä. Sitten palasin taas kestorakkauteni pariin ja nautiskelin Dragon Age Inquisitionin lisäosista. Viimeisen ehdin pelata rauhassa yhteen putkeen, sillä vauva panttasi vielä tuloaan. Vauvan syntymän jälkeen jatkoin taas toista läpipeluutani Qunari-hahmolla ja sillä tiellä olen yhä. Kun kerran odotin peliä vuosia, niin kai siihen pelaamiseenkin sitten voi upottaa aikaa. Paljon nukkuva pikkuvauva ja synnytyksestä toipuva äiti - tottakai se tarkoittaa mahdollista peliaikaa, eikös? Toki paljon aikaa kului ihan vaan pienen nukkuvan ihmeen katseluun (ensimmäiseen kuukauteen en edes koskenut konsoliin). On pieni tyttäremme vaan ihastuttava pakkaus.

Täytyy myös tunnustaa, että ensimmäisen älypuhelimen käyttöönotto johti kosketusnäytön lääppimiseen pikku naksuttelujen parissa. Pitkiä imetyshetkiä sängyssä tahditti ainakin Mahjong-palikoiden napsuttelu. Sopivan helppoa ja raukeaa touhua se. Eikä tietenkään unohdeta Angry Birdsiä. Ja onhan puhelin ihan älyttömän helppo napsia täyteen vauvakuvia. Mutta voi kuinka paljon aikaa voikaan viedä uutisten lukeminen ja Facebookin selailu... *huokaus*. Onneksi en ihan riippuvaiseksi ole laitteesta tullut. Pitkään nimittäin vastustin älypuhelimen hankintaa, koska tuntui niin raivostuttavalta, miten paljon se vaikutti syövän aikaa ja normaalikontakteja. (Viime vuosina lukuisat sosiaaliset tilanteet varsikin nuorten kanssa ovat olleet pahimmillaan sitä, että väki lähinnä tuijottelee omia ruutujaan ja parhaimmillaan keskustelee keskenään whatsapilla, vaikka ollaan samassa huoneessa.)

Uuteen elämäntyyliin totuttelu on sujunut melko mutkattomasti. Vauva on pääosin rauhallinen ja nukkuu öisin pitkiäkin pätkiä levollisesti, joten aivan älyttömästä univajeesta ei ole tarvinnut kärsiä. Välillä toki on oma jaksaminen ollut koetuksella, mutta onneksi olemme mieheni kanssa saanet myös jakaa vastuutaakkaa. On kyllä ollut ihanaa tutustua tähän uuteen perheenjäseneemme. Kovin on ollut myös hemmoteltu olo, niin paljon olemme saaneet tutuilta ja sukulaisilta lahjoja ja muistamisia. Nimijuhliakin pidimme jopa kaksin kappalein. Kotiseurakunnassa yhdet ja sitten Etelä-Suomessa toiset. Kyllä meidän elämäämme mahtuu upeita ihmisiä, joita on ollut mukava nähdä tässä vuoden mittaan. Kiitos kaikille meitä muistaneille!

Vuoden aikana sivistin itseäni myös hurjalla määrällä Scifiä:
Jatkoimme Star Trek the original seriesin katselua ja telkkarista seurasimme keväällä Star Trek the next generationia. Yle Teemalta tuli aivan huikean mielenkiitoinen dokumenttisarja Scifin historia. Syksyllä töllötin telkkarista kaikki Star Warsit (täytyy tunnustaa, että en ollut aiemmin katsellut episodeja 5 & 6 ihan kokonaan ja täydellä keskittymiskyvyllä. Nyt on tämäkin rikkomus korjattu.) Loppukesästä kävimme leffassa katsomassa Jurassic Worldin ja siitä innostuneen paikkasin myös toisen suuren aukon sivistyksessäni ja luin kirjan Dinosauruspuisto, joka olikin aivan erinomainen. Sen jälkeen katselin myös saman elokuvana, mutta Jurassic park ei tehnyt elokuvana läheskään yhtä suurta vaikutusta. Uudemmasta Scifistä ahmaisin ystäväni suositteleman Outolintu-kirjasarjan, josta tykkäsin kyllä kovasti. (Leffoja en ole katsonut). Ja Marvelilta taisi tulla taas joku Avengers-pätkä katseltua. Syksyä tahditti tottakai uuden Doctor Whon 9. tuotantokausi. (Aloin oikeastaan pitää Capaldin Tohtorista ja Clarasta vasta vuoden takaisesta jouluspesiaalista lähtien.) Tulinpa myös ostaneeksi super-alennuksesta aiemmat tuotantokaudet. Ihana tunne omistaa jotain niin laadukasta.

Tässä oli nyt joitain nostoja kuluneen vuoden jutuista, ehkä tämä riittää tällä erää.
Hyvää Joulua ja Siunattua vuotta 2016 kaikille!