Final Fantasy (FF) oli alun perin japanilaisen Square-pelistudion viimeinen oljenkorsi 1980-luvun loppupuolella. Peli menestyi ja lopusta tulikin alku: Tätä kirjoittaessani on hiljattain julkaistu sarjan 15. pääpeli.
 |
| Final Fantasy XIII laajeni lopulta trilogiaksi. |
Jokainen Final Fantasy on oma kokonaisuutensa ja peleissä on ihan omat maailmankaikkeutensa ja hahmonsa, mutta monet tutut elementit toistuvat pelisarjan osasta toiseen. Pitkään sarja on tunnettu vuoropohjaisesta taistelumekaniikasta, laajastaa tutkittavasta maailmasta sekä eeppisistä tarinakaarista, mutta myöhemmissä osissa taistelumekaniikkaa on muutettu toimintapainotteisempaan suuntaan. Kun tekniikka on kehittynyt pikselimössöstä hieman eteenpäin, keskeisessä osassa ovat olleet 7. osasta alkaen näyttävät välianimaatiot, jotka ovat koetelleet omien konsolisukupolviensa tehoja. Monesti sarjan eri osissa on tuttuja toistuvia elementtejä, joista ensimmäisenä
mieleeni tulevat Chocobo-linnut, ja söpöt Moogle-olennot.
Jrpg-genre (japanilaiset roolipelit) perustuu hahmonkehitykseen, jossa roolipelaaminen ei ole juonellisesti hahmon pelaamista, vaan taistelutyylin hiomista ja kykyjen kasvamista nimenomaan taisteluita varten. Juoni rullaa pääosin omaa rataansa ilman, että pelaaja siihen voisi juurikaan vaikuttaa.
Itselleni Final Fantasy oli pitkään aivan vieras käsite, johon tutustuin alkuun Kingdom hearts pelien kautta (Niissä yhdistellään FF-tyyppistä pelaamista ja hahmoja Disney-elokuvien universumiin). Ensimmäinen hankkimani sarjan peli oli numero 12, jota en edes koskaan pelannut läpi, taisin jäädä johonkin luolastoom jumiin. Sittemmin olen aloittanut yhden jos toisenkin osan (7, 8, 9, 10), mutta lähes aina taival on uuvahtanut kesken. FF7 on ehkä fanien useimmin hehkuttama ja sitäkin pelasin kyllä PC:llä tuntitolkulla, mutta ei sen karu grafiikka ja vanhanaikaselta tuntuva käyttöliittymä nyt niin hehkeältä enää noin 15 vuotta pelin julkaisun jälkeen tuntunut. Sarjan 13. osa on ensimmäinen, jonka olen kunnialla läpäissyt ja sehän venähtikin sitten trilogiaksi asti. Viimeisen osan lainasin tänä vuonna kirjastosta ja sain päätökseen eilen.
13. Fantasia alkoi putkijuoksulla
 |
| FF XIII Kannessa pelin päähahmo Lightning |
Square Enix lähti irrottelemaan perinteistä ja suuren hehkutuksen kera julkaistiin sarjan 13. osa. (Euroopassa 2010). Se sai fanien keskuudessa melko negatiivisen vastaanoton. Peli oli kieltämättä todella näyttävä ja eeppinen, mutta korean kuoren alta paljastuikin suoraviivainen putkijuoksu, jossa pelaajan tehtäväksi jäi hakata hirviöitä ja seurata äärimmäisen sekavaa ja outoa tarinaa.
Itse lainasin pelin kaverilta (joka pettyi siihen niin kovasti, että pelasi vain vähän eikä halunnut peliä enää takaisin...) Tämä 13. Fantasia sai kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen läpäisemäni FF-peli.
Minulla ei ollut ennakko-odotuksia tai harteillani kymmenien vuosien FF-historiaa, joten pelasin pelin sellaisena kuin se on: taistelupainotteisena pitkänä nättinä elokuvana.
Taival oli paikoin aika puuduttava, mutta tarjosi peli sentään ison tiimin, ihan toimivan taistelusysteemin ja niitä nättejä videoita. Tarina oli vähintäänkin omituinen ja olisi vaatinut kaikkien taustamateriaalien läpilukemista, että maailmankuvasta olisi kaiken tajunnut, sillä juoni keskittyi enimmäkseen hahmotiimin henkilökohtaisiin ongelmiin, mutta olihan se ihan tasaisesti etenevä kokemus sellaisenaan. Muistaakseni tarinassa on taustalla ainakin ihmisiä orjuuttavia jumalhahmoja, joiden armoille pelin päähenkilötkin joutuvat. Jos jumaluuksien antamia tehtäviä ei saa suoritettua määräajassa, ihmiset muuttuvat hirviöiksi tai kivettyvät kristalliin. Peli alkaa tilanteesta, jossa päähahmo Lightningin pikkusisko Serah kivettyy kristalliksi ja kaiken eeppisen sähellyksen syvin motiivi on saada pikkusisko pelastettua. Tiimiin liittyy matkan varrella lisää väkeä ja heidän henkilökohtaisia ongelmiaan päästään puimaan ihan urakalla.
Peli julkaistiin Xbox360:llä yhteensä 3:lla levyllä, joista vasta viimeisellä aukeni ns. vapaa maailma: sielläkin tosin ainoa tehtävä oli hirviöiden metsästys, jonka jätin pääosin väliin ja siirryin loppupomoon, jotta vihdoin pääsisin tarinan loppuun. Pelin läpäisyssä kesti minulla vuoden verran, sen verran pienissä paloissa tätä jaksoin nauttia.
Final Fantasyjen pomoviholliset ovat muuten ihan järjettömiä: Vihollisella saattaa olla viisi eri muotoa (luulet tappaneesi vihollisen, mutta se tekeekin vain muodonmuutoksen ja mätke jatkuu uudelleen ja uudelleen yhä vaikeampana). Energiapalkki voi olla jopa 6 miljoonaa pistettä pitkä. Minä pelaan yleensä helpoimmalla tasolla, ei niin suuria kiksejä tule täydellisestä taisteluiden hiomisesta. Taistelusysteemi ei 13.osassa ole puhtaan vuoropohjainen, vaan jokaisella on reaaliajassa lataava taisteluenergiapalkki, jonka rajoissa hyökkäyksiä toteutetaan. Mekaniikka perustuu oikea-aikaiseen hahmojen vaihteluun. (Esim. suuren iskun tullessa pitäisi osata olla vahvalla puolustushahmolla ottamassa iskua vastaan, ja sitten taas nopeasti vaihtaa taistelijaan.)
FF XIII-2 (Eu 2012)
 |
FF XIII-2-pelistä hankin keräilyversion (alennuksessa kun oli).
Mukana pelin ohella valikoitu soundtrack,
hahmokortteja, taidekirja ja 3D-kuva Lightningista. |
Ensimmäinen osa kannatti kahlata läpi, sillä toinen osa oli jo paljon parempi kokemus. Siinä pikkusisko lähtee vuorostaan isosiskon pyynnöstä pelastamaan maailmaa. Ison ihmisjoukon sijaan pelataan kahdella päähahmolla, minkä lisäksi hirviöitä voi kesyttää mukaan taistelutiimiin, mikä on ihan virkistävää vaihtelua. Tällä kertaa matkustetaan ajassa (eli erilaisissa kentissä) ja yritetään estää maailmanloppua. Samoja alueita kolutaan eri aikakausina, mutta alueet ovat kuitenkin monipuolisia. Nyt on suoritettavana myös laajalti erilaisia sivutehtäviä. Tykkäsin tästä osasta, vaikka onhan tässäkin lopulta hirveän puuduttavaksi käyvää taisteluiden hinkkaamista tasojen nousun toivossa.
Tarina meni vieläkin sekavammaksi kaikkien eri aikalinjojen ja aikavääristymien kanssa, mutta maaliin päästiin. Lopussa pelaajaa odotti surkea kohtalo ja teksti "to be continued". Jotain pelistä ehkä kertoo myös se, että näin muutaman vuoden jälkeen en ihan hirveästi edes muista siitä mitään. Sama pätee ensimmäiseen osaan.
Päävalikossa soiva Serahin teema on mielestäni
yksi kauneimmista pelimusiikin helmistä.
Lightning returns: Final Fantasy XIII (2014)
 |
| Ei ihan riittänyt tuo 2 viikon laina-aika, pari kertaa piti uusia. |
Viimeisessä osassa Lightning herää kristallin sisästä pari viikkoa ennen maailmanloppua. Hän on tehnyt luojan kanssa diilin: jos hän toimii sielujen pelastajana, hän saa palkkioksi nähdä jälleen siskonsa elossa. Eli jälleen ollaan pelastamassa sitä samaa pikkusiskoa, maailman pelastaminen on tässä vain väline tavoitteen saavuttamiseksi. Juoni on ihan höpsö ja kaikessa vakavassa eeppisyydessään aika koominen. Tällä kertaa hahmot tankkaavat ja kertaavat tapahtumia ja juonen kulkua ääneen koko ajan, joten juuri mikään ei jää epäselväksi, vaikka edellisistä osista ei juuri mitään muistaisikaan. Totta kai kaikki aiemmista peleistä tutut hahmot tulevat vastaan, eihän ensimmäisen osan tapahtumista olekaan kulunut kuin noin 1300 vuotta. Maailma on 500 vuotta sitten romahtanut staattiseen tilaan, jossa kukaan ei vanhene eikä lisäänny, mutta uhkaava Kaaos syö maailmaan pikku hiljaa pienemmäksi ja luoja-jumala on päättänyt tehdä uuden maailman, jonne Lightningin pitäisi siis kerätä mahdollisimman paljon sieluja talteen. Pikkuhiljaa tarina avautuu laajemmaksi, mutta ihan totaalisella uskonnollisella höpöhöpö-tasolla mielestäni mennään. Monenlaista mytologiaa yhdistellään, mutta lopulta kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa, vaikka lopetus nouseekin yli-eeppiseksi.
Tällä kertaa Lightning seikkailee yksin ja muut hahmot tulevat vastaan yksittäisissä tilanteissa. Tutkittavana on neljä laajaa aluetta: 2 kaupunkia ja 2 maaseutua. Taisteluissa ensimmäisen osan hahmojen vaihtelu on muuttunut asukokonaisuuksien vaihteluun. Aiemmista osista tuttuja kykyjä voi liittää Lightningin asusteisiin ja taistelun aikana sitten vaihdellaan kolmen asun välillä sen sijaan, että vaihdettaisiin hahmoja. Taistelut ovat siis käytännössä reaaliaikaisia, aikapalkki vaikuttaa vain siihen, mitkä kyvyt ovat milloinkin käytössä. Itse tykkäsin tämän pelin mekaniikasta: sitä saattoi hioa sopivaksi tilanteiden mukaan ja homma sujui aika jouhevasti. Paras uudistus on siinä, ettei hirviöitä hakkaamalla voi levuttaa eli kasvattaa hahmon tasoa, vaan tasopisteet nousevat vain sivutehtäviä suorittamalla. Toki suurin osa sivutehtävistä vaatii välillisesti hirviöiden kurmotusta, mutta kuitenkin, kiva uudistus.
Pelin yksi perusmekaniikka on ajankäyttö: pelaajalla on vain tietty määrä päiviä aikaa maailmanloppuun ja peliruudun yläreunassa käy koko ajan kello. Alkuun tämä systeemi tuntui todella ahdistavalta, mutta lopulta pääsin hommasta jyvälle: jokainen pelastettu sielu (ts. suoritettu sivutehtävä) tuo lisää aikaa maailman kelloon. Kunhan keskittyy määrätietoisesti tehtävien suorittamiseen eikä koko ajan haahuile tyhjänpanttina, ehtii hyvin suorittaa kaiken. Taistelemisen aikana kello pysähtyy, joten sitäkin voi harrastaa mielin määrin. Itseltäni jäi lopulta vain kaksi vaikeinta sivutehtävää suorittamatta. Ajankäytössä on tietysti sekin taktinen puoli, että osan tehtävistä voi suorittaa vain tiettyyn kellonaikaan. (Esim. jotkut kukat kasvavat vain päivällä ja jotkut ovet ovat auki vain aamuyöllä.)
Kaiken kaikkiaan ei harmita, että tämä saaga on nyt läpäisty. Se ei ehkä ollut kokemuksena ainutlaatuisen ikimuistoinen, mutta tarjosi kuitenkin viihdykettä noin 3 x 30-50 tunnin verran usean vuoden ajalle ripoteltuna. Ensimmäinen viimeinen fantasiani, numero kolmetoista, kiitos näistä kokemuksista, vaikka osa niistä onkin jo vaipunut unohduksiin.
