Lapsen kanssa lautapelejä: Timanttiponit

Ikäsuositus 3+
Pelaajia: 2-4
Kesto: 10 min
Julkaisija: Haba

Timanttiponit on helppo ja selkeä noppapeli pienille lapsille. Se sopisi hyvin vaikka ihan ensimmäiseksi noppapeliksi, mutta on turvallisesti pelattavissa vasta siinä vaiheessa, kun lapsi ei enää laita pieniä esineitä suuhunsa, sillä peliin kuuluu keko pienen pieniä muovitimantteja.

Peli itsessään on pohjimmiltaan hyvin tavanomainen, mutta siitä tekee ihastuttavan ja persoonallisen sen teema: pilvien päällä kulkee yksisarvisia, jotka keräävät kauniita timantteja. Ainakin meidän 5-vuotiaseen tyttöön teema upposi kuin veitsi voihin. 

Pelivihkossa on lyhyt tarinakuvaus. Jokaisella ponilla on oma nimi (jotka lapsi tarkkaan opetteli jatkettuaan pelin jälkeen leikkimistä poninappuloilla). Timantit ovat kimaltavia pinkkejä muovimötiköitä (jotka piti myös saada heti mukaan leikkeihin, koska ovat kuulemma niin ihania). Pelilauta on nätti ja nopat sopivat teemaan myös.

Peli käynnissä. (Timanttien rasia ei tullut pelin mukana.)

Yksinkertaisessa pelissä heitetään noppaa ja laudalla edetään 1-3 askelta kerrallaan. Nopassa on myös muffinssi, jonka ilmestyessä nappulaa ei saa siirtää, vaan poni pysähtyy syömään. Monesti vuoron menetys aiheuttaa peleissä turhautumista, mutta tällä kertaa lähinnä hihitystä, kun "ponilla olikin taas nälkä, nams nams". Sateenkaari luo oikoreitin ja pinkin pilven kohdalla saa timantteja heittämällä toista noppaa. Pelin voittaa se, joka saa kerättyä eniten timantteja, ei siis välttämättä se, joka on ensimmäinen maalissa, vaikka ensimmäiselle onkin luvassa muutama bonustimantti. Kaikki perustuu noppaan ja tuuriin, joten taidolla ei tässä pelissä ole merkitystä. 

Pelilaudan kääntöpuolella on pisteenlaskualusta erityisesti niitä lapsia varten, jotka eivät vielä osaa kunnolla laskea. Timantit saa asettaa jonoon ja pisin jono voittaa. Laskemista tulee samalla harjoiteltua ihan huomaamatta. Vaikka meidän 5-vuotias laskeekin jo sataan, hänkin halusi silti asetella timantit loppulaskennassa alustalle, koska se oli kivaa.

Pikkuvelikin innostui tekemään timanttijonoa.

Kuten pelikotelossakin sanotaan, peli sopii parhaiten pienille poneista pitäville. Jos taikaponit eivät ole lasta innosta, kannattaa ehkä hankkia jonkin toisen teeman mukainen peli.

Angry birds land Särkänniemessä

Käytiin taas jokakesäisellä vierailulla Särkänniemessä ja yhä vieläkin lasten alueen Angry birds -teema saa suupielet nousemaan hymyyn. Alue on ihastuttavan tyylikäs. Jättimäinen teemoitettu seikkailurata on kuin ulko-hoplop, jonne ennen koronaa oli helppo saapua leikkimään vaikka ihan vartavasten, kun puistoon ei ollut erillistä pääsymaksua. Nykyään on tietysti toisin.

Vain yksi alueen laitteista on varsinainen Angry birds -laite, mutta alueen muidenkin laitteiden kyltit ja koristelu istuu teemaan mukavasti. Täytyy kyllä myöntää, että paikoin hahmot ja koristeet ovat jonkin verran rapistuneet ajan saatossa.

 Edellisessä tekstissäni marmatin Angry birds -pelien suunnanmuutoksesta. Free to play -malli kylläkin tuntuu olevan elinehto mobiilipeleille nykyään. Mutta kyllä minä yhä vielä tykkään Angry birdsistä ja siitä, miten hienosti pelihahmot on tuotteistettu. Toivottavasti vihaisten lintujen lento kantaa vielä kauan.

 

Edit 2022: kiipelyseikkailualueella pääsee myös pelamaan Angry birdsiä kahdella isolla kosketusnäytöllä.

 

Edit 2023: Onneksi tuli ikuistettua alueelta joitain kuvia tuolloin pari vuotta sitten, sillä tänä kesänä lasten alue teemoitettiin uudelleen Kärsänniemeksi. Mielestäni uusi teemoitus oli lähinnä teeman poisto ja muutaman laitteen vähennys. Angry birds ride tuunattiin pomppiviksi porkkanoiksi, jossa ei enää soi taustamusiikkia, joten oli kerrassaan hassua, että astuessani laitteeseen alkoi päässä kuitenkin soida laitteen aiempi Angry birds -teemamusiikki. Vuosien ehdollistaminen oli tuottanut tulosta.

Kuka pilasi Vihaiset linnut?

Siitä on muutama vuosi, kun viimeksi pelasin Angry birdsiä. Taisi itse asiassa olla aikaa, kun puhelimeni oli vielä Nokia Lumia.

Yksinkertaisuudessan peli oli tosi koukuttava ja kiva ja siitähän oli vaikka mitä versioita. Joitain kenttiä tuli jauhettua useita kertoja, kunnes lopulta sai rakennelman sortumaan täydellisellä tavalla.

Eilen tuli tyttären kanssa puhetta pelistä ja ajattelin tutustuttaa hänet tähän suomalaiseen laatutuotteeseen. Mutta mitä pöyristyttävää tajusin: alkuperäistä peliä ei saa enää ladattua sovelluskaupasta! 

Tarjolla on sen sijaan Angry birds 2: pientä turhaa sälää täyteen ahdettu free to play -kökkäre, jossa varsinainen peli hautautuu kaiken kerättävän/ostettavan sälän, mikromaksujen varomisen ja ajan kanssa latautuvien elämien alle. Ei minua kiinnosta pelata arpakorttipeliä taikahississä, olisin vain halunnut ampua linturitsalla possuja.

Kertokaa, että olen käsittänyt jotain väärin tai edes että jossain netin syövereissä on vielä olemassa paikka, josta voin ostaa jonkin alkuperäisen Angry birds -pelin!

Kaivoin jopa vanhan luurin pöytälaatikosta, jonne se oli vuosiksi unohtunut, mutta valitettavasti siinäkään ei ollut asennettuna enää yhtään Angry birdsiä. No, jos jotain hyvää, niin ehkäpä vihdoin voisin tyhjentää vanhan luurin tiedot ja kierrättää sen.

Angry birds 2 on tähän mennessä onnistunut minun suhteeni yhdessä asiassa: se tekee Minusta Todella Vihaisen. 

Ei jatkoon. (Paitsi kuitenkin jatkoon, sillä lapsi, joka ei paremmasta tiedä, tykästyi pelin simppeliin perusideaan ja jos ei kerran muuta ole tarjolla, niin tähän on kai tyydyttävä.)

Jälkikirjoitus: hetken tutkimisen jälkeen löytyi vielä Angry birds friends, olisikohan siitä tilanteen pelastajaksi?

 

5-vuotiaan toivepäivä

 

Syödään aamupalaksi hodaria ketsupilla.
Samalla saa katsoa lastenohjelmia.

Ei harjata hiuksia ollenkaan.

Leivotaan toukokuussa joulupipareita
(Se on niin tosi tosi kivaa!)
Sokerimassan avulla syntyy taikaponi.

Värityskuvat valitaan ja tulostetaan itse.
Äiti lukee ääneen, kun väritän.

Tehdään pyöräretki kirjastoon.
Evääksi otetaan joulupipareita.
Matkalla poiketaan rannalle leikkimään.
Pikkuveljen laivan verkkoon takertuu merenneito.

Veljen nukkuessa päiväunia
saadaan häiriöttä pelata lautapelejä.
Isi tulee töistä ja liittyy pelipöytään.

Illalla saa juosta pihalla naapurin lasten kanssa,
puhallella parvekkeelta saippuakuplia.

Runo äidin haaveista

Mä haluun viedä lapset
muumeja halaamaan
pulikoimaan kylpylään
huvipuistoon maailmanpyörään
karkkimaailmaan herkuttelemaan
Kaukomaille kaivamaan rantahiekasta simpukankuoria

Mä katson muumeja telkkarista
lapset sylissä sohvalla
Vien ammeen parvekkeelle
roikun pää alaspäin kiipeilytelineessä
ostan lähikaupasta vaahtokarkin.

Järven rannalta löytyi kaunis kivi.

Se, mikä on yhdelle perheelle koronavuoden kuriositeetti on toiselle ihan normaali arki. Hyvä lapsuus ei onneksi vaadi matkaa Disneylandiin.

Pelien pituudesta

Ohops. Yhtäkkiä huomasin, etten olekaan kuukauteen pelannut mitään. On ollut niin paljon kaikkea muuta puuhaa ja aika on aina rajallinen. 

Kuten olen aiemmin maininnut, olen lokakuusta alkaen pelannut lähinnä yhtä japaniroolipeliä, pitkää kuin nälkävuosi. Niin on kyllä nimikin: Dragon quest XI: Echoes of an Elusive age - Definitive edition. Mielestäni peli on tarjonnut todella hyvin sisältöä koko yli satatuntisen taipaleensa ajan, vaikka lähes kaikki kartan alueet onkin koluttu pariin-kolmeen kertaan. Virallisesti pelin lopputekstit vyöryivät ruudulle siinä 70 pelitunnin jälkeen, mutta juoni jatkui yhä eteenpäin, jos vain pelaamista tajusi jatkaa. Aika selväksi jatkuminen kyllä tehtiin sekä hahmojen puheissa, että sen suhteen, miten monta juonenpätkää jäi leijumaan ilmaan. Maailmassa oli myös paljon ovia ja arkkuja, joihin ei vielä ollut avainta ja muitakin selviä vihjeitä jälkipeliä varten oli tarjolla.

Tässä alkaa nyt olla taas se ongelma, että mitä pidemmäksi venyy pelitauko, sitä epätodennäköisemmin enää palaan pelin ääreen - ja kun aloin vihdoinkin olla todella lähellä todellista loppua. Viimeisimmät juoneen liittyvät saavutukset ovat olleen ns. timanttisaavutuksia, eli peliä pelanneista vain alle 5% on avannut ne, joten en ole tilanteeni kanssa yksin. Aika harva pelaa superpitkiä pelejä loppuun, kun pelitulvasta voi aina poimia uuden helmen kokeiluun, jos vähänkin alkaa kyllästyttää.

On taitolaji tehdä pelistä sopivan mittainen. Liian lyhyestä pelistä saattaa jäädä hassu olo: tässäkö tämä oli? Sopivaan mittaan tehty peli jättää hienon fiiliksen. Matka oli kiva, mutta nyt on hyvä siirtyä eteenpäin muihin juttuihin. Pidän tarinoista, joilla on loppu, vaikka asioiden loppuminen olisikin muuten todella haikeaa. 

Olen todennut, että jatkuvasti päivittyvät pelipalvelut, jotka tiputtelevat sisältöä säännöllisesti pitääkseen pelaajat mukana, eivät ole minun juttuni. Pidemmän päälle sellaisten kokemusten pelaaminen alkaa ahdistaa, varsinkin, jos pelaaminen on reaaliaikaan sidottua. Ehkä toistan aiempia kirjoituksiani, mutta haluan mielummin, että minä pelaan peliä silloin, kun minulle sopii, kuin että peli peluuttaa minua silloin, kun pelille sopii. Pelaaminen kuitenkin tuntuu valuvan yhä enemmän palvelumaiseen suuntaan ja ns. ilmaispelattavat pelit valtaavat markkinoita. Toivottavasti yhä tulevaisuudessakin tehdään tarinavetoisia pelejä, joilla on alku ja loppu.

Osaan ja haluan kyllä sitoutua tärkeisiin asioihin pitkäksikin ajaksi, mutta ehkäpä pelit ja muut viihdetuotteet eivät kuulu siihen kaikkein tärkeimpään kategoriaan.

Dragon Quest XI. (Älä edes kysy xD)

 

Tämän hetken kaipuusta ja menettämisen pelosta

Pelien, elokuvien ja kirjojen maailmassa on mahdollista tehdä paluu tuttuun ja turvalliseen hetkeen. Joskus paluu tuntuu samalta. Joskus paluu aiheuttaa aivan uudenlaisia tunteita, kun huomaa, ettei olekaan itse enää sama ihminen kuin aiemmin samaa kokiessaan.

Mutta toista on elämä. Ei ole mahdollista ladata edellistä tallennusta tai lainata kirjastosta viime torstaita uudelleen.

Jälleen kerran havahdun itkemästä haikeaa kaipaavaa itkua. Mitä kaipaan? - Tätä hetkeä. 

Rakastan nykyistä elämäntilannettani niin paljon (pandemiasta huolimatta), että tahtoisin vain painaa pysäytysnappia ja jäädä olemaan tähän kevääseen. Kuitenkin ainoa varma asia on muutos.

Animea pelifaneille: Dragon Quest Your story sekä Ni no kuni -elokuva

Selailin vähän Netflixin animetarjontaa ja bongasin pari japaniroolipeleihin perustuvaa nimikettä. Koska olen selkeästi kohderyhmää, päätin katsoa. (Kirjoitus ei sisällä spoilereita elokuvien juonesta.)

Dragon Quest: Your story. 2019

Ni No Kuni. 2019

Molempien nimikkeiden Netflixin ikärajaluokitus 13+. Alkuperäinen ja katsottu kieli: japani.