Kohti ääretöntä ja sen yli! (sekä fiilistelyssä Mass Effect-trilogia)

Avaruus. Tuo käsittämättömän suuri maailmankaikkeus, joka avautuu jokaisessa suunnassa ympärillämme. Avaruus voi saada ihmiset ahdistumaan tai innostumaan. Yötaivaan tuijottelu saa ihmisen sisällä jotain liikahtamaan. Nousee mieleen kysymyksiä: mitä kaikkea noiden tähtien takana onkaan? Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Onko tämän kaiken takana Luoja?

Avaruus on aina saanut ihmisen mielikuvituksen liikkeelle. Jo muinaisajan mytologioissa kirjoitetaan avaruudesta. Planeetat tosin nimetään jumaluuksiksi ja tähdistä luetaan tulevaisuutta. Joissain kulttuureissa aurinkoa pidettiin jumalana, elämän antajana. Tätä maailmankuvaa vasten katsottuna Raamatun luomiskertomus on itse asiassa hyvin aikaansa edellä: tähdissä ei nähdä mitään mystistä, vaan niiden kerrotaan olevan vain Jumalan luomia taivaankappaleita. Ajan kuluessa tämän näkemyksen onkin havaittu olevan lähempänä totuutta. Avaruus ei olekaan niin mystinen eivätkä tähdet yliluonnollisia. Avaruutta on mahdollista tutkia. Mutta silti tähtiin ja avaruuteen liittyy yhä paljon selittämätöntä, tuntematonta. Ja juuri tuo suuri tuntematon antaa tilaa ihmisen mielikuvitukselle.

Scifiä kerrakseen

Yleisesti avaruuteen sijoittuvat fiktiiviset kertomukset kuuluvat osaksi scifiä, tieteisfiktiota (science fiction), mutta puhutaan myös avaruusoopperasta. (nimitys tulee saippuaoopperasta, ei siis mitenkään musiikista: soap opera -> space opera). Scifiin sisältyy toki paljon paljon muutakin aineistoa kuin avaruus, ja avaruusoopperat ovat monesti lähempänä avaruuteen sijoittuvaa fantasiaa kuin varsinaista scifiä. Mutta yhtä kaikki, avaruus on loistava temmellyskenttä juuri tuntemattomuutensa vuoksi.

Täytyy myöntää, että itse olen aina pitänyt enemmän fantasiasta kuin puhtaasti scifistä, mutta juuri avaruusoopperoiden fantasiamaisuus on se, mille olen lopulta hitaasti lämmennyt niin kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen kuin pelienkin suhteen.

Kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista en aio sen suuremmin kirjoittaa, mutta tässä elämänvaiheessa omana itsenäni en kuitenkaan mitenkään voi olla mainitsematta brittiläistä scifi-sarjaa, joka täytti viime vuonna 50 vuotta. Doctor Who on nimittäin avaruusfantasiaa puhtaimmillaan. Se ei yleensä edes yritä olla uskottavan teknistä. Itse en juurikaan ole katsonut vanhaa 60-80-luvuilla pyörinyttä sarjaa, mutta 2005 jatkuneesta New whosta olen katsonut kaikki 7 tuotantokautta. Sarja kertoo siis Tohtorista, ajassa ja avaruudessa matkavasta noin tuhatvuotiaasta aikalordista, joka kuollessaan regeneroituu ja saa uuden kehon, joten sarja voi siis jatkua periaatteessa lähes loputtomasti eivätkä näyttelijävaihdokset haittaa. Jos ei kuulosta tutulta, niin pian on mahdollista tutustua Tohtoriin, kun YLE TV2 esittää New Whon kaikki kaudet uusintana kesällä 2014.

Oma matkani tähdistöön

Avaruus on myös aivan otollinen alusta videopeleille. Pelintekijöiden mielikuvitus onkin tuottanut lukuisasti tutkimattomia planeettoja, paljon erilaisia hirviöitä lahdattavaksi, huikeita aseita ja avaruusaluksia, mutta myös uusia kulttuureja ja syvällistä pohdintaa ihmisyydestä. Sillä myös avaruutta ihminen lähestyy ihmisen näkökulmasta. Samoin kuin nyt aion lähestyä muutamia avaruuspelejä omasta näkökulmastani. Keskityn tällä kertaa kolmeen nimikkeeseen.

Yksi ensimmäisiä pelaamiani tietokonepelejä oli Commander Keen -tasohyppely. Siinä pieni poika seikkailee Marsissa ja ampuu vihollisia sädepyssyllä matkatessaan kohti määränpäätään. Täytyy myöntää, että välillä jopa pelkäsin nopeasti päälle säntääviä kummallisia vihollisia. Mutta aikanaan sarja oli ehkä parasta, mitä peleiltä kuvitella saatoin.

Halo-universumi

Hal-O-rava, eläinkunnan Mestaripomo.

Räiskintäpeleille avaruus on oivallista maaperää. Tuntemattomien, kauhistuttavien avaruusolentojen hengiltä päästely tuntuu paljon miellyttävämmältä kuin ihmisten tappaminen ja usein pelaaja pääsee olemaan koko ihmiskunnan suurin sankari ja ampumaan myös erikoisemmilla aseilla. Aika, jolloin tutustuin mieheeni, oli aikaa, jolloin Halo oli kaikkien huulilla, enkä oikein voi puhua seurusteluajastamme mainitsematta Haloa.

Halo mullisti tavan pelata FPS-pelejä konsolilla. (FPS= First person shooter, ensimmäisestä persoonasta kuvatut räiskintäpelit). Itse en oikein koskaan lämmennyt Halon hakkuulle, mutta se johtui eniten ehkä siitä, että en oikein ollut tuolloin vielä kovin sinut yhdenkään FPS-pelin kanssa. Toki parhaani mukaan jopa yritin osallistua moninpelitaistoihin poikaystäväni rinnalla. Mutta toki ylivertaisen sotilaan, Master Chiefin, seikkailut avaruudessa ovat tulleet minulle mieheni kautta monella tapaa tutuiksi ja yhä edelleen hahmo on ikoninen avaruussankari, jonka seikkailuille odotetaan jatkoa. Lisäksi minusta on ihan luonnollista, että olohuonettamme koristaa Master Chiefin kypärä.

Avaruusoopperasta puheen ollen: Arvio Mass Effectistä

Kaikkein suurimman vaikutuksen avaruuteen sijoittuvista peleistä on tehnyt roolipelitrilogia Mass Effect (K18). Pelin läpimurto elämässäni tapahtui itse asiassa vasta viime syksynä, jolloin päätin antaa pelille mahdollisuuden. Olin vuosia aiemmin katsonut vierestä mieheni pelatessa ykkösosan, mutta juuri räiskintäelementtien takia en tahtonut itse tarttua peliin ennen viime syksyä. (tai no, kerran yritin mutta hermostuin osaamattomuuteeni vartissa). Vihdoin aika oli kuitenkin kypsä ja minä tartuin haasteeseen.

Päähenkilö, Komentaja Shepard, oli minun pelissäni nainen, lapsena kovia kokenut moraalisesti hyväntahtoinen huippusotilas, josta pelien saatossa kasvoi ihmiskunnan ja itse asiassa koko tunnetun avaruuden ainoa toivo, ja joka oli toivottoman rakastunut turianiin, avaruusolentoon. (tämähän oli aivan oleellinen pointti pelikokemukseni kannalta. Hahmot ja niiden väliset suhteet oli sarjassa muutenkin kirjoitettu todella uskottavasti ja keskustelua oli paljon.)

Koomisena yksityiskohtana mainittakoon, että vähäinen kokemukseni ja taitamattomuuteni ammuntapeleissä aiheutti kerronnallisesti koomisia tilanteita. Minä räiskin menemään minne sattui, kuolin muutamissa taisteluissa useampaankin otteeseen ja juoksin kentällä ensi alkuun kuin päätön kana, mutta keskusteluosioissa Shepardia kehuttiin tietysti koko ihmiskunnan taitavimmaksi sotilaaksi. Se söi hiukan henkilökohtaista uskottavuuttani, kunnes aloin pikkuhiljaa päästä sinuiksi aseiden kanssa ja Shepardista alkoi kehittyä jo lähes mukiinmenevä taistelija. Tämä tosin taisi tapahtua vasta toisen pelin loppupuolella.

Ontuvat taistelut kestin kaiken sen muun ohella, mitä peli tarjosi: 

Tulevaisuuteen sijoittuvan Mass Effectin maailmassa kaukaisiin paikkoihin liikkuminen on helppoa muinaisen jo kadonneen kulttuurin rakentamien portaalien kautta. Ihmiset ovat päässeet yhteyteen muiden lajien kanssa löydettyään aurinkokunnastamme tällaisen portaalin.

Käsillä on siis laajasti linnunrataa tutkittavaksi. Erilaisia planeettoja ja elinympäristöjä. Pääjuonen mukaisille planeetoille saattoi tietysti laskeutua ja kokea kaupunkimiljöitä, siirtokuntia ja luontoa, sivuplaneettoja tutkittiin ensimmäisessä pelissä mako-autolla ajellen [lue: pomppien] ja myöhemmissä peleissä lähinnä avaruudesta käsin skannaten. Tosin skannaamalla saattoi löytää myös sivutehtäviä ja uusia paikkoja.  

Linnunradalla asustaa paljon erilaisia kiinnostavia ja persoonallisia avaruusolentolajeja (tosin ilmeisen pelillisistä syistä kaikki tiimin jäsenet olivat humanoideja, sivuhahmoina oli toki myös muunlaisia ilmentymiä). Lajeilla on kirjoitetut historiat, yhteiskuntajärjestelmät, kulttuurit ja uskonnot. Kaikki jollain tavalla outoja, mutta kuitenkin todella tuttuja - nähtävissä on hyvin paljon viittauksia ihmisten tapaan toimia. Ulkokuorestaan huolimatta hahmot ovat siis hyvin inhimillisiä. Mitä muuta ihminen oikeastaan voisi kuvitella kuin muokattua totuutta siitä, mitä on itse kokenut? Näin ollen linnunradan jokaisella laidalla ongelmat ovat kutakuinkin samankaltaisia kuin maapallolla: sotaa, orjuutta, köyhyyttä, prostituutiota, lajien välistä riistoa. K18-leiman peliin tuovat sen käsittelemät melko synkätkin aiheet ja ympäristöt sekä väkivalta ja seksi. Läpi paistavasta inhimillisyydestä huolimatta kokemus oli kuitenkin melko eeppinen, erilainen ja paikoitellen juonellisesti jopa yllättävä. 

Roolipelielementit antoivat pelaajan valita tavan suhtautua maailmaan ja tilanteisiin: teenkö eettisesti oikein vai olenko välittämättä, suhtaudunko muihin olentoihin tasavertaisesti vai ylimielisesti. Tapanko vai armahdanko? Miten suhtaudun poliitikkoihin, kenen asemaa ja oikeutta pidän tärkeimpänä? listaa voisi vielä jatkaa. Valinnoilla oli aina seurauksia, jotka kävivät ilmi myöhemmin pelissä. Lopulta päädyin tekemään hyvin omantuntoni mukaisia ratkaisuja myös pelissä. Mutta tästä aiheesta jatkan ehkä myöhemmin, huomaan kirjoittaneeni jo pienen ikuisuuden.

Avaruustarinoiden keskellä eläessä tuppaa välillä unohtumaan, että todellisuudessa ihminen on käynyt pisimmillään vasta kuussa asti. Niin kaukana, mutta niin lähellä.