Arvostelussa Oxenfree

Kirjoitan nyt ajatuksiani pelistä, jonka pelasin yhden viikon aikana kolme kertaa läpi. Jokin tässä tuotteessa siis on taatusti onnistunutta ja koukuttavaa.

Oxenfree on sivulta kuvattu teinikauhuteemainen seikkailupeli. Pelin on kehittänyt Night School studio ja se on julkaistu alkuvuonna 2016. Peli on nyt syyskuussa Xboxin kultapelinä ja tartuin siihen mieheni suosituksesta (lähes käskystä) tietämättä siitä ennakolta mitään. Ja mieheni oli oikeassa - pidin siitä kovasti.

Kauhua vai ei?

Jossain toisessa muodossa tämä olisi oikeasti voinut ollakin pelottava kauhupeli, mutta melko söpön ja sivulta kuvatun ulkoasunsa tähden peli on kuin iltanuotiolla kerrottu kummitusjuttu. Pelaaja ohjaa sinitukkaista teinityttöä, joka lähtee kavereineen juhlimaan lukukauden päättymistä eräälle saarelle. Sitten hommat lähtevät hieman lapasesta, tarina saa yliluonnollisia piirteitä ja tunnelma synkkenee. Mukana on paljon kliseitä yliluonnollisista trillereistä ja kauhuleffoista, välillä jopa lähennellään Manaaja-tunnelmia (en ole edes nähnyt sitä leffaa, tiedän vain peruskliseet, joita parodioidaan joka paikassa) ja hieman ravistellaan kolmatta seinää, mutta koska pelin ulkoasu on mitä on, ei tunnelma käy koskaan ihan liikaa iholle.



Minähän lähtökohtaisesti inhoan kauhupelejä, -elokuvia ja ylipäätään koko kauhugenreä. Yhtä Silent hill -peliä olen jonkin matkaa seurannut sivusta, the Ring -elokuva sai minut oikeasti pelkäämään.  Siis hyvänen aika, lapsena menetin yöuneni mm. Mars hyökkää ja Pähkähullu professori -elokuvien seurauksena. Harry Potter -kirjojen ankeuttajat aiheuttivat lievää ahdistusta vuosia, kunnes elokuvasarjan vähemmän karmeat versiot laimensivat niiden pelottavuutta - tai sitten ehdin siinä välissä kasvaa aikuiseksi. Kuitenkin Pan's Labyrinth on yksi parhaista elokuvista, joita en koskaan enää halua nähdä uudelleen ja myönnän, että hyvin tehdyissä trillereissä on kiehtovaa kutkutusta. Oxenfree yhdistelee yliluonnollisia teemoja, mysteeriä ja teinidraamaa hyvin toimivalla tavalla.

Pelin PEGI-ikärajaksi on määritelty 12 vuotta, mutta peli tosiaan sisältää melko demonisen oloisia kohtauksia (tyyliin hahmon välityksellä puhuu kummitus) ja mahdollisesti myös muuta ahdistavaa materiaalia. Lisäksi yksi hahmo popsii huumeita ja keskustelussa vilisee teemoja ties mistä aiheista. Jos on kovin herkkä, voi tämäkin peli tuntua ahdistavalta. Kauhun suurkuluttaja taas ei varmaankaan laskisi tätä edes kauhuksi, ennemminkin yliluonnolliseksi trilleriksi. Verinen tämä teos ei ole eikä mitenkään väkivallalla mässäilevä. Jokainen osaa ehkä parhaiten itse määritellä, minkälaisella materiaalilla on kannattavaa päätään täyttää. Lapsille en kuitenkaan suosittele, vaikka ulkoasu vaikuttaisikin lapselliselta ja söpöltä. Tämän pelin pelaamista en kadu, mutta esimerkiksi Telltalen Wolf among us olisi saanut jäädä välistä - ja sitä kuitenkin vain seurasin sivusta.

Teinien jutustelu toimii

Pienet tikku-ukkohahmot voisivat jäädä ulkoasunsa puolesta melko pahvisiksi, mutta koko pelin ytimessä on loistava ääninäyttely ja äärettömän hyvä käsikirjoitus. Hahmot tuntuvat aidoilta ja jutustelevat jatkuvasti. Pelaaja saa valita oman reaktionsa tarjolla olevista puhekuplista, jos jotain haluaa sanoa. Vaihtoehtona on myös olla kommentoimatta mihinkään mitään vaikka koko läpipeluun aikana. Nähty ja koettu, pääosin toimii luontevasti niinkin. Toki jatkuva vaikeneminen aiheuttaa muissa hahmoissa selkeää vaivaantumista. Pelaajan valinnat vaikuttavat luontevasti keskustelun kulkuun. Juttelu tapahtuu muun pelailun, kävelyn ja tutkimisen ohessa eikä pelissä ole lainkaan erillisiä välianimaatioita. Vielä kolmannellakin pelikerralla koin paljon keskustelua ja tilanteita, joita ei aiemmilla kerroilla ollut tullut vastaan. Päähenkilöstä voi omilla valinnoillaan muokata ystävällisen tai ilkeän ja ärsyttävän. Kaikissa vaihtoehdoissa hahmojen välinen kemia toimii ja pysyy luontevana.

Pelin äänimaailma tukee tarinaa hienosti. Hiljaisuutta ja musiikkia rytmitetään hyvin. Keskeisenä pelivälineenä on päähenkilön kuljettama radio. Radion rätinä itsessään on jo hieman pelottavaa muutenkin. Ulkoasultaan peli on todella kaunis, kuin maalaus.

Kovin vaikea peli ei ole, enkä usko, että siinä voisi kovin helposti jäädä jumiin, sillä varsinainen pelillinen sisältö koostuu lähinnä kävelystä ja radion käytöstä. Kartasta voi aina tarkistaa seuraavan määränpään eikä alueisiin jaettu saari ole lopulta mitenkään kovin suuri. Keräilyhenkisiä pelaajia varten saarelle on myös piilotettu etsittäviä kohteita, joiden keräämisestä palkitaan tietenkin saavutuksilla, mutta ne valaisevat myös pelin taustalla olevaa mysteeriä, joka ei välttämättä pelkästään tarinaa pelaamalla kokonaisuudessaan aukea.

Jos jotain negatiivista pitäisi sanoa, niin pelin lataustauot alueelta toiselle siirryttäessä ovat aika pitkiä. Kävelyä edestakaisin on jo juonen takia melko paljon, mutta varsinkin vapaaehtoisessa aarteenmetsästyksessä joutuu tallaamaan turhauttavan pitkiä välimatkoja, kun alueet täytyy vielä rampata uudelleen läpi eikä juoksunappia tai pikamatkustusta ole. Onneksi tämä täytyy kuitenkin tehdä vain kerran, piilotettujen aarteiden keruusta ei ole enää juurikaan iloa seuraavilla pelikerroilla.

Muutaman tunnin mittainen seikkailu on sopivan pituinen, jotta sen jaksaisi pelata uudelleen ihan vain nauttiakseen vaihtoehtoisista keskusteluvalinnoista tai kerätäkseen kaikki saavutukset. Tämä vaati minulta kolme läpipeluuta, mikä taitaa olla minimi. Parasta on kuitenkin se, että kun pelin pääsee kerran loppuun, voi tarinaan hypätä uudelleen newgame+  -tyylisessä pelitilassa, joka todellakin tekee kokemuksesta erilaisen. Jopa niinkin erilaisen, että väitän pelistä jäävän hyvin paljon kokematta, jos tyytyy vain yhteen pelikertaan.