Olen joskus vähän ihmetellyt urheilupelejä, joista joka vuosi julkaistaan uusi versio, joka on lähestulkoon sitä samaa kuin edellinen, mutta vähän päivitettynä vaikkapa uusin joukkuein. Kuka muka viitsii ostaa lähes saman pelin uudelleen? No, sen jälkeen, kun olen mieheni kanssa ostanut Skyrimin neljään kertaan eri laitteille, en ole ehkä enää niinkään kyseenalaistanut ajatusta. Eilen illalla kuitenkin koin ahaa-elämyksen: tämä tuttu kaava hieman päivitettynä itse asiassa pätee oikeastaan mihin tahansa peliin, jolle julkaistaan jatko-osia. Myös vanhojen pelien grafiikkapäivitetyt versiot kalastelevat meitä nostalgiannälkäisiä.
Tarinavetoisissa peleissä toki tarina jatkuu tai on kokonaan uusi, mutta pelimekaniikka pysyy usein yllättävän samanlaisena. Jos ei pysy, niin fanikunnassa saattaa alkaa märinä. Toki aina monet myös ottavat muutokset vastaan ilolla. Esimerkiksi Final Fantasy -sarja luotti alkuaikoina vahvasti vuoropohjaiseen taistelusysteemiin, mutta on muokannut ja muuttanut tätä vuosien saatossa reaaliaikaisempaan ja toimintapainotteisempaan suuntaan. Toiset pelisarjat etenevät kuitenkin tutummalla kaavalla vuodesta toiseen ja ilmeisesti Dragon Quest on juuri tällainen sarja.
Eilen julkaistiin demo pelistä Dragon Quest XI S: Echoes of an elusive age - Definitive edition. Nimihirviön takaa löytyy siis paranneltu versio 3 vuotta sitten julkaistusta pelisarjan yhdennestätoista osasta. Xboxilla peliä ei ole vielä nähty lainkaan. Julkaisupäivä on joulukuussa, mutta demon verran peliin voi jo nyt tutustua ja siirtää sitten tallennuksen kokoversioon. Vähän vasta demoa aloittelin, mutta jo tunnin pelisessio nosti paljon muistoja pintaan. Heti kaikesta kokemastani huomasin todellakin pelaavani Dragon Questia: tutut sävelteemat, mekaniikat, piirrostyyli. Olin heti kotona.
Opiskelijasolun sohva
Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kosketukseni tähän japanilaiseen pelisarjaan on ollut Playstation 2 -konsolille julkaistu kahdeksas osa Journey of the cursed king, joka taisi muutenkin olla sarjan ensimmäinen Eurooppaan virallisesti rantautunut osa.
Vuonna 2006 olin muuttanut omilleni opiskelijasoluun, jonne omin myös meidän sisarusten yhteisen pleikkarin (kuitenkin muistaakseni ihan hyvässä yhteisymmärryksessä). Vanhempieni tutulta sain kahdenistuttavan vuodesohvan ja Jimin siskolta vanhan kuvaputkitelkkarin, jonka sai käynnistettyä vain pleikkarin avulla. Ainakin 140 tunnin edestä tuli tuolla pikku sohvallani istuttua ja tahkottua Dragon Questia. Toki pelasin monia muitakin pelejä, mutten läheskään samassa mittakaavassa. Käytin peliaikaa myös palkintona: "kun saan tietyn määrän kielioppia ja tuon käännöstehtävän valmiiksi, voin pelata 3 tuntia". Yllättävän hyvin kyllä itsekuri yleensä pitikin.
Jo pelkkä alkumusiikki sai minut palaamaan ajatuksissani jälleen tuolle kukkasohvalle. Vaikka peli näyttää huomattavasti uudemmalta ja kauniimmalta, on runko sama. Piirrostyyli on tuttua. Vanhanmallinen vuoropohjainen taistelusysteemi ei näytä paljon muuttuneen. Ensimmäinen taisto käydään ikonisia söpöjä slime-hahmoja vastaan. Päähahmo on äänetön, vaikka muut puhua pälpättävät (äänellä tai pelkällä tekstillä). Ihanasti peliin saa nyt valittua myös alkuperäisen japaninkielisen ääniraidan.
Muista käydä kirkossa!
Dragon Quest käyttää tuttuun tapaansa saumattomasti pelin fantasiamaailmaa varten keksityn uskonnon elementtejä pelimekaniikassaan ja tarinassaan. Ensimmäisessä tehtävässä lähdetään rukoilemaan vuorelle. Uskonnon visuaaliseksi ilmeeksi japanilainen tiimi on valinnut (ehkä heille eksoottisen) kristinuskon elementteihin viittavaan tyylin, josta näkyvimpänä keskiaikaiset kivikirkot ja kuuluvimpana urkumusiikkiteemat. Toki symbolit ja sisältö ovat täysin eri maailmasta, mutta visuaalinen puoli on hyvinkin tuttu.
Säännöllinen kirkossa käyminen on tärkeää. Peli tallennetaan "tunnustamalla" papille. (Onneksi sen verran pelisarja on tehyt myönnytyksiä nykypäivän vaatimuksiin, että siinä on nykyään myös automaattitallennus käytössä). Kirkkokäynnillä voi myös esimerkiksi puhdistautua ja parantua kaikista sairauksista ja jopa herättää kaikki taisteluissa kuukahtaneet tiimitoverit kuolleista. Kirkot tulivat ainakin edellistä peliä tahkotessa hyvinkin tutuiksi.
On pelissä heti nähtävillä paljon uuttakin. Esimerkiksi hauska valokuvaustila, jolla hahmot saa poseeraamaan jaettavia kuvia varten.
 |
| Terkkuja luolasta! |
Lopuksi
Pakko myöntää, että liika samankaltaisuus voi myös kyllästyttää, jos pelien välillä ei ole tarpeeksi aikaa. Tales-sarjan kanssa minulle ainakin kävi niin. Kun aloitin kolmatta saman sarjan peliä vuoden sisään, huomasin, että kokemus alkoi jo liiaksi toistaa itseään, joten peli jäi kesken. Nyt ei kuitenkaan todennäköisesti ole tätä ongelmaa, kun edellisestä pelaamastani Dragon Questista on jo yli vuosikymmen.
Yksi uusi ongelma kuitenkin on: Jos tuttu ja turvallinen pitää paikkansa myös pelin keston suhteen, on luvassa taatusti hyvin pitkä seikkailu. Aikaa tähän ei kuitenkaan ole nykyisessä elämäntilanteessani laittaa läheskään samalla mittakaavalla kuin opiskelijavuosina. Toisaalta onneksi ei ole mikään kiire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti