Vuosi ruudun äärellä (fiilistelyä elokuvista, sarjoista ym.)

Lapset nukahtivat ja istuin yksin hereillä mummolan vintissä selailemassa kalenterimerkintöjä. Kuka muka kirjaa kalenteriin muistiin pelaamansa pelit ja katsomansa elokuvat? No minä tietysti! Tulipa siis siitä mieleen vähän fiilistellä aikaa, jonka olen tänä vuonna viettänyt ruudun äärellä ilman peliohjainta. Varsinkin, kun ei ole juuri kenekään kanssa tullut näistä jauhettua, niin jauhanpa sitten tekstiä.

Ensin pari muistoa livetaltioinneista, sitten lastenohjelmia (koska niitä on katsottu ja paljon!) ja lopuksi vähän vanhemmille suunnattua sisältöä. 

 

Ihme ja kumma, olemme selvinneet tästä vuodesta kokonaan ilman Netflixiä, vaikka tytär sitä vähän väliä kinusikin. Pari muuta suoratoistopalvelua on kyllä ollut kuukauden verran kumpikin kokeilussa. Yle Areena ja Kirjastokino (sekä ihan fyysinenkin kirjasto) ovat tarjonneet verorahoille vastinetta. Hyllyssäkin on yli sata elokuvaa levyllä.

Lapsille sopivia kulttuurielämyksiä

Tämä vuosi on ollut kulttuuri- ja viihdealalla taatusti aivan painajaismainen, kun lähes kaikki on peruttu tai vähintään rajoitettu. Toivottavasti ensi vuosi on jo parempi.

Ihan hirveän usein en normaalioloissakaan käy teattereissa tai konserteissa, vaikka sellaisista yleensä suuresti nautinkin. Alkuvuonna ehdittiin käydä tyttäreni kanssa katsomassa tanssiteatteri MD:n ihastuttava teos Tanssiva Muumilaakso sekä kerran lähikirjastolla nukketeatterissa, mutta muuten tämän vuoden ohjelmatarjonta onkin nautittu lähinnä kotisohvalta käsin.

Ehdottomasti paras ruudun läpi koettu kulttuurikokemus oli Suomen Kansallisbaletin taltiointi Peppi Pitkätossu, joka on nyt kirjoitushetkellä jälleen nähtävillä Yle Areenassa muutaman kuukauden. (Linkki balettiin Yle Areenassa). Balettiin on hienosti mahdutettu kaikki oleellinen kirjoista ja tanssit ilmentävät tunnetiloja mainiosti. Oman lapseni mielenkiinto lopahti hetkellisesti Etelämeren saaren pitkähköjä tanssinumeroita seuratessa, mutta muuten nelivuotias jaksoi seurata hyvin, ainakin, kun välillä selostin, mitä milloinkin tapahtuu. Olin hiljattain lukenut hänelle kirjankin (jonkin verran sanastoa ja tapahtumia sensuroiden), joten tarina ja hahmot  olivat  valmiiksi tuttuja. Jos taustatarina ei ole ennestään tuttu, niin paikoitellen tarinan seuraaminen voi olla hieman hankalaa, kuten mielestäni baleteissa yleensäkin. Itse tosiaan pidin tästä valtavasti. Jos Peppi edes jollain tasolla kuuluu lapsuuteesi, niin suosittelen vahvasti ihan aikuisillekin.

Oman tyttäreni konserttisuosikki taitaa olla katsomiskerroista päätellen Titi Nallen meriseikkailu, konserttitaltiointi noin kymmenen vuoden takaa. Ostimme sen eurolla kirpputorilta, joten ainakin on saatu rahalle vastinetta.  Lapsi katsoi yleisömäärää ja kysyi "tapahtuiko tämä ennen sitä koronaa?"
Titi Nalle kuuluu omaankin lapsuuteeni. Ehdimme tämän vuoden puolellakin kerran käydä Titi Nallen kodissa Ideaparkissa. Nyt Nalleperheellä onkin muutto käynnissä, mutta ehkä joskus vielä pääsemme heidän luokseen kyläilemään uuteen paikkaan.

Ryhmä Hau ja barbileffoja lasten kanssa

Päivisin keskitymme luonnollisesti katsomaan lapsille suunnattua materiaalia. Taaperon päiväuniaikaan olen sallinut 7-vuotiaiden ohjelmat. Usein ohjelma pyörii taustalla ja samaan aikaan leikitään tai teen kotitöitä. Näin ollen samaa ohjelmaa kestää katsoa itsekin useastikin, kun joka kerta ehtii keskittyä katsomaan vähän eri kohtia. Välillä on kuitenkin kiva istahtaa sohvalle ja keskittyä yhdessä katsomiseen, kyllä minäkin pidän hyvin monista lastenohjelmista ja -elokuvista.

Dubbauksen taso on nyky-suomessa hyvä. Ääninäyttelijöiden tunnistamisessa olen aika taitava, mikä ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia siinä vaiheessa, kun ne samat näyttelijät puhuvat lähes joka ikisessä sarjassa.

Eniten meillä on varmasti katsottu Ryhmä Hau -sarjaa (Paw  Patrol). Jopa  siinä  määrin runsaasti,  että taaperon  ensimmäisten  sanojen  joukkoon  kuuluivat mm. Kaja, Vainu, Rekku ja Samppa. Tämän hetken lemppari on  hokea "Ramppa äxä!"  Siinäpä pojalle koheltava ja extremeä harrastava roolimalli. Tuntuu, että kausi kaudelta koiranpentujen touhut käyvät levottomammiksi. Varsinkin uusimmat kutoskauden supersankarijaksot, joita isosisko rakastaa, saavat pikkuveljen aivan ylikierroksille. Ykköskauden jaksot ovat huomattavan paljon rauhallisempia ja sopivat paremmin myös pienemmille katsojille, mutta jos ei olisi isosiskoa, niin ei varmasti ihan vielä pyörisi tämä sarja meidän ruudulla.

 

Ryhmä Haun pennut Vainu, Samppa, Rolle, Toma, Rekku ja Kaja

Taaperon lempiohjelmat ovat pikkukakkosesta tutut Hyrräpäät ja Nalle (apina ja ankka). Ihastuttavia aivan pienille tehtyjä ja sopivan rauhallisia ohjelmia, joissa harjoitellaan sanastoa ja arkisia tilanteita. 

Tämä on ollut myös tyttöleffojen vuosi.

Viisivuotislahjaksi tyttäreni sai vihdoin luvan katsoa Frozenin sekä sen jatko-osan, jotka molemmat hankittiin lopulta ihan omaksi. Niitä onkin sitten syksyn aikana katsottu usein! Myös joulun lahjavalikoima oli siinä määrin Frozen-painotteinen, että koottuani päivän Frozen-legoja päädyin unissanikin seikkailemaan Annan, Elsan ja Kristoffin kanssa. Tyylikkäästi kirjoitin myös elokuvan juonen samalla uusiksi.

Kesällä lainattiin kirjastosta valtava pino Barbie-elokuvia. Osa niistä on omastakin mielestäni ihan hyviä. Myös Helinä-keiju -leffat tuli melkein kaikki katsottua. Niistä tykkäsin. Aika vaikea löytää hahmosta alkuperäisen Peter Pan -elokuvan turhamaista ja mustasukkaista Helinää, äkkipikainen hän sentään yhä on. Mielestäni keijukaisen uusi versio on parempi.

Onneli ja Anneli -elokuvat on katsottu moneen kertaan ja myös kaikki neljä alkuperäistä Marjatta Kurenniemen kirjaa ollaan luettu tai kuunneltu. Ihastuttavia kotimaisia satumaisia seikkailuja. Elokuvat sijoittuvat nykyaikaan ja poikkeavat kirjoista välillä melkoisesti, mutta tunnelma on mielestäni säilytetty hyvin ja näyttelijät ovat mainioita.

Vanhoista klassikoista on pakko mainita Rölli, jonka kaikki jaksot saapuivat kesällä Areenaan ja joista katsoimme heti yhden päivän aikana ensimmäiset 30. Tytär rakastaa Rölli-kuunelmia, lauluja ja elokuvia (sitä ekaa pelottavaa ei olla katsottu) ja tykkäsi kovasti myös tv-sarjasta.

Jouluajan hittielokuvaksi muotoutui tv-sarjasta elokuvaksi leikattu ja puristettu Kadonnut: Joulupukki, joka ollaan tyttären toiveesta katsottu jo neljästi. Huikeat näyttelijät ja hersyvä huumori, erityisesti Kari Ketosen esittämä huonomuistinen viestitonttu, jaksavat viihdyttää itseänikin, joten tämän leffan toisto ei ole harmittanut. Sarjamainen rakenne paistaa elokuvasta läpi, mutta kaiken kaikkiaan leikkaus on ihan onnistunut.

Koronasulun tv-viihde-hitiksi nousi Masked singer Suomi, jonka katsomisesta tuli kevään lauantai-iltojen perherutiini. Vaikka kehuin olevani hyvä tunnistamaan ääninäyttelijöitä, niin tässä arvausleikissä en kyllä pärjännyt yhtään, vain pari hahmoa taisin tunnistaa lauluäänen perusteella. Tosin osa esiintyjistä oli itselleni melko tuntemattomia. Lapset tykkäsivät hassuista asuista ja tv:n eteen raivattiin  paljon tanssitilaa. Välillä tosin piti laittaa tv äänettömälle, kun laulujen sanasto ei ollut aina lapsiystävällistä, mutta pääosin ohjelma oli melko harmitonta viihdettä. "Poista maski, poista maski!" huusi yleisö innoissaan joka jakson lopussa, kun tosielämässä kiisteltiin samaan aikaan maskien käytön hyödyistä ja sairaaloissa kärsittiin maskipulasta. Tahaton ironia oli käsin kosketeltavaa. Syksyllä ei enää toista kautta sitten katsottukaan tai muutenkaan juurikaan tositv-viihdettä. (Paitsi välillä pitää nollata äiti-aivoja ja katsoa jakso  Remppa vai muuttoa, mieluiten Vancouverista.) 

Aikuisten omaa tv-aikaa

Joka ilta on käytettävissä parisen tuntia lasten nukahtamisen jälkeen. Jos ei satu nukahtamaan itsekin tai ole hoidettavia asioita, siivottavaa tai muuta oleellisen tärkeää, niin silloin luvassa on vapaa-aikaa, usein ruudun ääressä. Kevät meni suhteessa enemmän tuijottaessa ohjelmia, mutta syksy on ollut selkeästi pelipainotteisempi.

Tv-sarjoista ehdottomasti paras löytö on ollut Raamattuun perustuva sarja the Chosen. Evankeliumien tapahtumissa ja henkilökuvissa yhdistyy hienolla tavalla Raamatun teksti ja sen ympärille täydentämään lisätty fiktio. Erityisesti sarjassa korostuu raikkaalla tavalla Jeesuksen kyky kohdata ihmisiä. Suosittelen! Kokonaan joukkorahoituksella USA:ssa tehtyä sarjaa voi katsoa the Chosen app -sovelluksella älylaitteilla ja suomenkielinenkin tekstitys löytyy nykyään. Sarja sopii myös kouluikäisten lasten kanssa katsottavaksi, ehkä ensimmäisen jakson riivaaja-kohtausta lukuunottamatta. Toinen kausi on tekeillä ja aivan varmasti tulee sekin katsottua. Alla parin minuutin traileri ensimmäisestä kaudesta.

 

Muuten vuoden muutamat katsotut sarjat olivatkin sitten scifiä. Tietysti katsottiin alkuvuonna Doctor Whon uusin kausi Yleltä. Tykkään kyllä sarjan nykyisestä vähän kevyemmästä suunnasta ja myös Jodie Whittakerin esittämä Tohtori on mieleeni. Paikoin sarjan sävy on kylläkin turhan saarnaava.

Star Trek Picardin julkaisu sai meidät hetkellisesti tilaamaan Amazon prime video -palvelun. Picard oli oikein toimiva paketti, joka kylläkin ratsasti aika vahvasti nostalgialla ja the Next generationin tutuilla näytelijöillä, mutta tämäkin puoli osui ja upposi. Prime videon huono puoli oli ainakin alkuvuodesta suomitekstien puuttuminen useista nimikkeistä.

Kaverilta lainatusta Fringe-sarjasta saatiin vuodessa katsottua 3,5 kautta. Lähinnä mieheni seuraksi aloin sarjaa katsoa ja on välillä siinä rajalla, onko katsominen ollut itselleni liian epämiellyttävää. (Olen kuitenkin lopulta aika herkkä.) Sarjassa erikoinen tiimi ratkoo lievästi sanottuna kummallisia ilmiöitä. Sarjan hyvin vapaa suhtautuminen tajuntaa laajentaviin aineisiin sekä välillä hyvinkin raa'at ja iljettävät teemat käyvät paikoin ahdistamaan, mutta pääosin matka on ollut mielenkiintoinen. Kai sarja pitäisi vielä loppuun asti jaksaa katsoa, jäljellä on kuitenkin "enää" 1,5 kautta (eli yli 30 jaksoa).

Tilasimme kuukauden verran Disney+:aa. Sieltä tuli katsottua lastenohjelmien lisäksi paljon muutakin, kuten vihdoin viimein Star wars episode 9, Olihan se hieno ja näyttävä, mutta mielestäni yritti jälleen kerran olla aivan liian eeppinen. Itse olen pitänyt eniten saagan uusista sivutuotoksista Rogue One ja Solo. 

Nalle Puh ja Risto Reipas on perinteinen tarina liian kiireisestä isästä (aikuiseksi kasvaneesta Risto Reippaasta) joka lopulta oivaltaa perheen tärkeyden - niin ja tietysti puhuu eläville pehmoleluille. Perhe-elokuvahan tämä on. Verraten tylsempi kopio elokuvasta Hook, jossa Peter Pan kasvoi aikuiseksi.

Yksi väliin jäänyt Marvel-elokuvakin katsottiin. Ant Man and the Wasp oli oikein hauska pläjäys, muutenkin pääosin tykkään Marvel-universumin elokuvista. Disneyplussan parasta antia olivat ehkä kuitenkin Frozeniin liittyvät lyhytelokuvat.

Tänä vuonna Yle Areenasta löytyneet leffahelmet ovat oikeastaan olleet kaikki jossain määrin kotimaisia:

Suomen hauskin mies on sisällisodan valkoisten vankileirille sijoittuva leffa, jossa vangituksi joutuneet punaiset näyttelijät yrittävät tehdä komediaa henkensä edestä. Martti Suosalo on loistava näyttelijä ja tämänkin leffan kantava voima. Ainoa mistä en välittänyt oli hetkittäinen alapäähuumori. Elokuvassa puhutaan suomea ja saksaa.

Neuvosto-viroon sijoittuva Miekkailija on paras näkemäni urheiluelokuva, jos sen sellaiseksi voi laskea. (En siis lähtökohtaisesti pidä urheiluelokuvista). Muutenkin pidän Klaus Härön ohjaamista elokuvista, niissä on yleensä jotakin hyvin syvällistä. Plussana myös se, että elokuva on vironkielinen.

Leffavuoden päättää Iron Sky: the coming race. Olin lähes unohtanut koko leffan olemassaolon, kun se Areenan leffatarjontaa selatessa hyppäsi viime viikolla eteen. Laadultaan elokuva on ehkä enemmänkin Doctor Who -jakson tasoa (mikä ei arviona ole kovin mairitteleva), mutta on siinä kieltämättä hetkensä. Iron skyn jatko-osa marssittaa aivan hengästyttävää tahtia valkokankaalle liskoihmisiä, Apple-kirkon, dinosauruksella ratsastavan Hitlerin, salaliittoteoriaviittauksia ja jopa kiroilevan Kekkosen. Juoni etenee nopeasti ilman turhia mutkia. Koko tarina on ohi 1,5 tunnissa. Kyllä minä kuitenkin mielummin tämän katsoisin uudelleen kuin sen yli-eeppisen ja pitkän Star warsin.

Huh. Siinäpä oli katsaus ruutuvuoteni pähkinänkuoressa. (Aika paksu kuori, kun fiilistelyyn ja tekstin muotoiluun meni lopulta nelisen tuntia.)