Tahtoisin pelata hyviä raamattuaiheisia pelejä

Raamattu - tuo ehtymätön lähde elämään, miksei siis peleihinkin?

Elokuvia, kirjoja, musiikkia, videopelejä, lautapelejä ja vaikka ties mitä Raamatusta on tuotettu paljon ihan hyvälläkin menestyksellä. Ja sitten on myös todella huonoja ja myötähäpeää aiheuttavia uskovien tuotoksia... ja niitä tuotoksia, joita voi kutsua vain inspiraatiota Raamatusta ottaneiksi, ei varsinaisesti kovin raamattu-uskollisiksi. Ja sitten on niitä tuotoksia, joiden pääasiallinen tarkoitus tuntuu olevan lähinnä Raamatun sisällölle irvailu ja halveksunta. Kirja jakaa mielipiteitä ja kohdeyleisöä.

 

Arvostelussa Angry Birds -elokuva

Tällä kertaa arvostelussa ei ole peli vaan peliaiheinen elokuva. Kävin katsomassa Angry Birds -elokuvan 3D-version paikallisessa leffateatterissa. Täällä vihaiset linnut puhuvat suomea ja vain suomea, joten kielivalintaa ei ainakaan tarvinnut mietiskellä.

Pakkohan tämä oli käydä katsastamassa, sen verran paljon olen leffan taustoista lukenut. Jos Rovio tosissaan asetti viimeiset munansa tähän yhteen koriin, niin todella toivon, että leffa menestyy ja studio tällä jonkinlaiseen uuteen nousuun pääsisi. Onhan tämän tekemiseen selkeästi ihan tolkuttomasti rahaa upotettu ja ainakin visuaalisesti hyvinkin laadukasta jälkeä on syntynyt.

Elokuva oli kyllä visuaalista ilotulitusta, joka eteni varsinkin loppuvaiheessa hengästyttävällä vauhdilla. Animaatio ja 3D-efektit olivat ainakin omaan silmääni aivan huippuluokkaa, joten tällä saralla ei valittamista. Linnut olivat persoonallisen pörhöisiä, vesi oli märkää ja possut olivat ällölöllöjä.

Sisältö taas... noh. Kuten kaikki pelejä vähänkin kokeilleet tietävät, joka ikisen Angry birds -pelin juoni on sama: Possut varastavat lintujen munat, linnut suuttuvat ja lähtevät kosto-/pelastusretkelle ja sinkoutuvat jättiritsan avulla tuhoamaan possujen rakennelmia. The end. Mutta olihan tässä kyllä hyvin paljon koitettu kasata lihaa luurangon ylle. Tarinan syvin kaari kertoo kiusatusta äkkipikaisesta punaisesta linnusta, joka joutuu vihanhallintakurssille. Alku keskittyykin täysin tämän Red-linnun elämään ja siinä sivussa tulevat muutkin lintuhahmot tutuiksi. Sitten saapuvat possut ja alkaa toiminta.

Rovion peleistä (Angry Birds & Bad Piggies) oli kyllä revitty mukaan kaikki elementit, mitkä vain irti saatiin: tutut linnut erityiskykyineen, Mahtikotka, possut ja niiden tekniset rakennelmat, valtava määrä dynamiittia ja totta kai myös se jättiritsa. Kyllä tämä oli ehtaa Angry Birdsiä, vaikka linnuilla nyt olikin jalat ja kädet. Hahmosuunnittelu oli ihan toimivaa. Possuista tuli mieleen hieman ne supersuositut keltaiset minion-hahmot. (ei onneksi ihan liikaa, itse ainakin inhoan niitä). Omaksi lempihahmokseni nousi kyllä ylivilkas ja supernopea keltainen lintu Sakke, joka on kyllä itse pelissäkin oma lempparini (paitsi jos sen linkoaa vahingossa kiviseinään).

Koko elokuva pursuaa nykyaikaiseen tyyliin popkulttuuriviitauksia, tunnettuja biisejä sekä vitsejä, joista melkeinpä parhaat spoilattiin jo trailereissa. Paikoin aika nopean temmon takia itseltäni meni varmasti ohi paljonkin viittauksia, ja englanninkielisen musaraidan fiiilistä ja juonta tehostava vaikutus on aina suomidubbauksen kanssa puolittainen. Enkä ihan käsitä kenelle kaikki vitsit oli suunnattu, ilmeisesti tarkoitus oli vain tunkea sekaan jokaiselle jotain. Vitsien taso vaihtelikin nerokkaasta ala-arvoiseen. Varsinkin elokuvan keskeinen pissa-vitsi oli aivan liian pitkäksi venytetty ja aiheutti itsessäni lähinnä myötähäpeää, mutta kyllä jotkut takanani istuvat sille naureskelivat. Kaikkiaan pissa-pylly-vitsejä oli siedettävän vähän kokonaisuuteen nähden, mutta jokainen niistä oli kyllä omasta mielestäni vähän turha.

Suomidubbauksen on ohjannut Antti L.J. Pääkkönen, joka on tässä lajissa ihan puhtaasti tämän hetken kärkikastia. Ääninäyttely oli pääosin hyvätasoista, mutta se täytyy sanoa, että viha ei asu Riku Niemisessä. Hänen näyttelemänään päähahmo Red ei mielestäni saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Ville Myllyrinne taas oli oiva valinta possupomo rooliin. Jäin kyllä pohtimaan olisiko englanninkielinen raita tuonut elokuvaan jotain lisää. Ainakin trailerien perusteella luultavasti olisi.

Täytyy kyllä sanoa, että kategorian "humoristinen koko perheen tietokoneanimaatio" tarjonta on laaja ja elokuva jää kokonaisuutena vain yhdeksi muiden joukossa, vaikkakin toteutukseltaan laadukkaaksi. Pelielokuvaksi tämä ei kuitenkaan ole ollenkaan surkeimmasta päästä ja lähdemateriaalin ohuuteen nähden tämä on kyllä ihan hieno saavutus. Sisältö ei juurikaan yllätä ja on paikoin sekava, mutta viihdyttää ainakin tiettyä ikäryhmää ja saatoinhan itsekin muutaman kerran hymähtää. Kyllähän tämän mielellään ainakin kerran hyvässä teatterissa (tai mukavalla sohvalla) katselee.

Arvostelussa Unravel

Unravel on alusta loppuun ihastuttavaa tunnelmoivaa silmäkarkkia. Se on myös paikoitellen raivostuttava fysiikkapohjainen tasohyppely.

Yarny lakkasuolla

Viime kesän E3-messujen julkaisuista yksi sulatti sydämeni. Kesken EA:n suureellisten pelijulkaisujen lavalle marssitettiinkin yhtäkkiä ujonpuoleinen ruotsalaismies, joka hieman jännittyneesti takellellen esitteli tiiminsä tulevaa peliä. Sitten hän kaivoi taskustaan itse tekemänsä punaisen pehmolelun ja minä vain mietin, että voiko olla mitään noin söpöä? Siis aikuinen mies, kädet tatuoituna selittämässä herttaisesta pehmo-olennosta ja siitä, miten peli oikein sai alkunsa, kun hän väsäili otuksen ollessaan telttailemassa perheensä kanssa. Pelin esittely sisälsi myös valokuvia, joissa tuo punainen lankakerämäinen pehmo-olento seikkaili pohjoismaisissa maisemissa. Mies oli Martin Sahlin ja siinä hetkessä hän sai kyllä pelin myytyä ainakin minulle. Esittelyn voi yhä katsella youtubesta.

No, parisen kuukautta sitten peli julkaistiin ja melkein heti mekin sen latauskaupasta ostimme. Ja täytyy sanoa, että onhan tämä ihan järjettömän nätti peli. Eikä mikään peli, joka alkaa kohtauksella herttaisesta mummosta voi olla huono, eihän?

Pelissä seikkailee punaisesta villalangasta rautalankaluurangon ympärille kasattu suloinen Yarny. Aloitusruudussa on albumi, josta ovat kaikki kuvat kadonneet ja näitä kuvia lähtee sankarimme etsimään valokuvakehyksiin piilotetuista kentistä. Kuvien kautta kurkistetaan erään perheen elämään ja paikoin tunnelma on hyvinkin haikea. Sanaakaan ei puhuta. Peli ei ole tolkuttoman pitkä, sillä kenttiä on kaikkiaan kymmenen. Eikä kuvia tarvitse varsinaisesti etsiä, ne tarttuvat mukaan sitä mukaa, kun pelaaja etenee kentässä. Ja kentät, ne ovat upeita ja hyvinkin kotoisia, sillä maisemat ovat Ruotsista ja siellähän näyttää (melkein) samalta kuin meillä.

Pilkillä

Voi tosin olla, että ihan joka puolella maailmaa peliä ei oteta vastaan samalla tuttudentunteen palolla: itse hihkuin nostalgisesta riemusta silloin, kun Yarnyn piti käyttää apunaan ruostunutta marjapoimuria.
Peli on ylistyslaulu Pohjoismaiselle luonnolle, mutta ei se pelkkää söpöyttä ole. Välillä liikutaan synkeämmissä saastuneissakin maisemissa.

Pelin jujuna on se, että Yarny purkautuu koko ajan edetessään ja käyttää oman vartalonsa lankaa hyödyksi käytännössä koko ajan. Lankaa voi heittää lassona ja sillä voi tarttua esineisiin. Etenemisessä on pientä pulmallista kulmaa, koska usein tehtävänä on selvittää, miten kentässä ylipäätään pääsee eteenpäin. Välillä lankakin näyttää uhkaavasti loppuvan, mutta onneksi sitä saa välitallennuspisteiltä aina lisää. Tosin joskus pitää muutama solmu purkaa, jotta ylettää tallennuspisteelle asti. Äkkikuolemat ja etenemiseen liittyvät epäselvyydetkin voi melkein antaa anteeksi, sen verran usein näitä välitallennuspisteitä on maisemaan kylvetty.

Kas pikku-Yarny mättähältä mättähälle käy...

Yarny voi keinuttaa itsensä eteenpäin lanka-lassolla, siirrellä esineitä tai solmia niitä toisiinsa ja sitä rataa. Mekaniikat ovat lopulta melko yksinkertaisia ja ajan kanssa eteneminen alkoi minullakin sujua. (ensin Jimin piti kylläkin pitää minulle lyhyt fysiikan oppitunti heiluriliikkeestä...) Unravel panostaa kuitenkin paljon enemmän tunnelmaan kuin millintarkkaan ohjaukseen.

Maisemat ja taustat ovat upeita ja kolmiulotteisia ja niihin sisältyy paljon liikettä ja hienoja yksityiskohtia. Itse pelaaminen tapahtuu kuitenkin täysin kaksiulotteisesti.
Pelinä Unravel on sivusuunnassa rullaava fysiikkapohjainen pulmatasohyppely, joka sai minut paikoitellen muistamaan, että oikeastaan inhoan tasohyppelypelejä, varsinkin näitä löllö-ohjattavia fysiikkapohjaisia. Joitain kohtia nimittäin takkusin varmaan kymmeniä kertoja, kun en ollut ihan perillä ohjauksesta. Suurin ongelma kuitenkin on upeissa taustoissa: välillä en ollut ihan varma, minkä kaikkien ympäristön esineiden kanssa voi olla vuorovaikutuksessa ja mitkä ovat vain koristeita. Monesti tulkintavirheeni johtikin välittömään äkkikuolemaan. Ensimmäisessa kentässä vastaan tuli siili, jota kauhuissani väistin, vaikka eihän se mitään tehnyt, tassutteli vain taustalla. No tästä viisastuneena päättelin, että kaikki eläimet ovat vain taustagrafiikkaa ja niinpä kakkoskentän rapu pääsikin yllättäen saksimaan minut hengiltä.

Muutenkin tuntuu, että Yarny kuolee koko ajan ja usein ihan vain siitä syystä, että eteen tulee yllättäviä tilanteita, joihin ei ensin osaa reagoida. Moneen kertaan olen toistanut kohtauksia ja sitten oivaltanut, että ah, näinhän tässä pitääkin toimia. Ja moneen kertaan on ärsyttänyt, etten olisi mitenkään ensimmäisellä kerralla edes voinut osata reagoida oikein. Toisaalta välillä yllättävät kohtaukset ovat ihan mukaviakin: esimerkiksi astuttaessa oksan päälle se yllättäen heitääkin Yarnyn ilmaan nätissä kaaressa suoraan seuraavalle tallennuspisteelle. Ehkä pitääkin lähtökohtaisesti asennoitua niin, että ideana onkin ensin kokeilla, epäonnistua ja sitten kokeilla uudelleen.

Tästä ei kyltin mukaan saisi kulkea,
mutta ilmeisesti Yarny ei osaa ruotsia.

En kyllä voi olla pitämättä pelistä. Vaikka se ajoi minut välillä lähes raivon partaalle*, niin on siinä ainakin tunnelmaa jaettavaksi monen muun pelin edestä.
Pelihahmona Yarny on aika ihastuttava. En ole esimerkiksi koskaan pitänyt Mariosta, mutta tästä hahmosta voisin ihan tykätä.
Ja hei, pelin virallisilla kotisivuilla on ohjeet siitä, kuinka jokainen voi askarrella itselleen oman Yarnyn. Sanoinko jo, että tämä on maailman söpöintä? ^_______^

Innostuin vähän hyppelemään, kun löysin pianon. Ei tästä ehkä ihan hittibiisiä syntynyt, mutta ainakin minulla oli hauskaa.

*Sitä paitsi kyllä tasohyppelyiden ainakin ennen kuuluikin ajaa pelaajansa paikoin jauhamaan samoja kohtia uudelleen ja uudelleen, kunnes oikeat liikkeet tulivat selkärangasta tai kunnes elämät loppuivat ja ruudussa irvisti Game Over. Nykypäivän tasohyppelyissä ei yleensä ole enää edes rajattua määrää elämiä. Että mennesyyteen verrattuna tämä peli on kyllä hyvin armollinen ja helppo. Terveisin nimimerkki "Raymanin läpipeluu kesti monta vuotta".

Arvostelussa Quantum Break

Olimme vähän reissussa ja perhe-elämä ottaa aikansa, niin jäi peli hetkeksi vähän kesken. Joudutte nyt tyytymään sivustaseuraajan arvioon, koska en ihan heti tähän samaan putkeen viitsinyt aloittaa omaa läpipeluutani. Aion sen kyllä joskus tehdä, koska peli suorastaan kerjää kahta läpipeluuta juonen monivalintamahdollisuuksien tähden.
 
Remedy Entertainmentin Quantum Break siis julkaistiin alkukuussa Xbox Onelle ja Windows-tietokoneille. Hommasimme pelin siis Xboxille, jolla se oli varsin sujuva kokemus.

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, peli kertoo epäonnistuneesta aikamatkustuskokeesta. Syksyllä 2016 päähenkilö Jack Joyce (Shawn Ashmore) ja hänen paras kaverinsa Paul Serene (Aidan Gillen) ryhtyvät testaaman Jackin veljen Willin (Dominic Monaghan) aikakonetta kohtalokkain seurauksin. Juoni on ihan toimivaa Hollywood-supersankarileffatasoista kamaa. Hahmot ovat toimivia eikä kukaan ole ihan täysin hyvis tai pahis (paitsi kasvottomat rivisotilaat, joita tottakai saa pätkiä kumoon, minkä ehtii, räiskinnästä kun pohjimmiltaan on kysymys). Itse tykkäsin tarinasta ja myös siitä, että aikamatkustusta käsiteltiin loogisesti ja ihan mukavasti toistettiin genren kliseitäkin. (Välillä aikamatkustustarinoiden epäloogisuudet aiheuttavat minulle päänsärkyä.)

Rytmitettyä kerrontaa

Remedyllä tykätään tv-sarjamaisuudesta, se saatiin nähdä jo Alan Waken kohdalla. Quantum Break lähtee kokeilemaan sarjamaisuutta vielä kovemmilla panoksilla: Peli on jaettu viiteen näytökseen, joiden väleissä nähdään aina 20 minuutin jakso näyteltyä tv-sarjaa. Tv-sarja katsotaan oletusarvoisesti suoratoistona netin välityksellä, joskin sen voisi myös ladata konsoliin. Paketin koko on noin 75 gigaa. Itse pelikin on pakko asentaa levylle ja vie konsolista tilaa 45 gigan verran, ja sen asentuminen tosiaan kesti aika kauan, kuten edellisessä kirjoituksessani tuskailin.

Tv-sarja ja peliosuudet tukevat toinen toisiaan eikä kumpikaan toimisi yksinään; kyseessä on todellakin yhtenäinen kokonaisuus, vaikkakin sarja käsittelee tilannetta eri näkökulmasta ja paikoin myös eri hahmojen kautta kuin peli. Pelaamalla voi vaikuttaa jaksojen sisältöön. Suurin vaikutus tapahtuu, kun jokaisen näytöksen lopussa päästään hetkeksi pelaamaan pelin pääpahiksena ja joka kerralla saadaan tehdä merkittävä valinta kahdesta vaihtoehdosta, mutta pienempiä muutoksia ja piilotettuja kohtauksia on mahdollista avata muilla keinoin. Juuri tällaista peliä ja näyteltyä videota yhdistävää tarinankerrontaa ei ole näin uskottavasti onnistunut vielä kukaan tekemään, vaikka eiväthän pelien välivideot mikään uusi juttu itsessään ole. Tosin yleensä ne kestävät korkeintaan muutaman minuutin kerrallaan. No, joka tapauksessa jaksottaminen toimii ja kokonaisuuden rytmitys on hyvä.

Tyylikkäitä yksityiskohtia

Hahmojen peliversiot näyttävät melko uskottavasti näyttelijöiltään, eikä vaihdos tv-sarjan ja pelin välillä ole liian jyrkkä, kiitos nykytekniikan ja erinomaisen ilmeiden- ja liikkeenkaappauksen. Uskottavien hahmojen ja maisemien lisäksi tykkäsin pelin graafisessa ilmeessä erityisesti siitä, miten ajan hajoaminen kuvattiin maailman värien muuttumisella ja glitchaavilla ympäristöillä. Osa ympäristön esineistä saattaa olla jähmettynyt paikalleen ja osa toistaa nykien muutaman sekunnin mittaista aikasilmukkaansa.
Kun kyseessä kerran on aikamatkustuspeli, niin ympäristöjen kierrätystä ei oikein voi välttää. Ei sitä kuitenkaan häiritsevästi tapahtunut.

Peli ei mielestäni ole varsinainen räiskintä, vaan ennemminkin eteenpäin soljuva tarina, jota räiskintäkohtaukset rytmittävät. Yllättävän paljon on rauhallisia vaiheita, joiden aikana ratkotaan pieniä pulmia, suoritetaan muutamia tasohyppelykohtia, etsitään ympäristöstä aikahiukkasia (joilla voi ostaa Jackille uusia kykyjä) ja muuten vaan tutkiskellaan ympäristöä. On mahdollista vaikkapa lukea tietokoneilta sähköpostiviestejä tai pöydillä lojuvia päiväkirjoja, jotka avaavat pelimaailmaa entisestään. Tekstiä on välillä ehkä liiankin paljon luettavaksi. Pelimaailma ei pysähdy lukemisen ajaksi, joten muut hahmot saattavat tietyin väliajoin kommentoida tyyliin "meidän pitäisi nyt kyllä liikkua" tai "no voithan sinä sitten vaikka lukea minun henkilökohtaiset sähköpostini, mikäpä siinä, minä odottelen". Tietenkään juoni ei etene kuin pelaajan aloitteesta, mikä aina tällaisissa tilanteissa hieman rikkoo immersiota.

Peliin on piilotettu yksityiskohtia, mutta ei liikaa.
Löytyneen QR-koodin lisäksi ainakin muutamista
tv-ruuduista voi katsella livenäyteltyjä ohjelmia.

Taistelu hieman yskii eikä Jack osaa suomea

Koitanpa muistella, miten Jimi kritisoi varsinaista pelillistä puolta: "Tähtäystuntuma ja ampuminen eivät ole yhtä hyvät kuin Halossa tai muissa oikeissa räiskinnöissä, vaan tähtääminen on epätarkempaa, välillä jopa ärsyttävällä tavalla. Tuntuma oli hyvin samanlainen kuin Alan Wakessa. Aikakyvyt tuovat taisteluun mukavaa lisäystä, tosin niistäkin osa voisi toimia paremmin. Aikapyrähdys on ärsyttävä, sillä nopeasti rynnistävää hahmoa on vaikeampi ohjata ja se törmää vaikka miten pieniin pöytiin ja kaappeihin, mutta vihollisten aikapyrähdykset taas noudattavat sujuvia ratoja ja väistelevät sulavasti esineitä. Myös tasohyppelykohtauksissa on välillä vaikea ohjata epätarkkoja hyppyjä tekevää hahmoa."

Pelien lokalisoinnista voi olla montaa mieltä ja moni suomalainen on tottunut siihen, että harvoin mitään pelejä pääsee suomiteksteillä pelaamaan. Viime aikoina tosin isommat firmat ovat käännättäneet suurimpia pelejään myös suomeksi. Sinänsä harmillista, että Xboxin lippulaivapelinäkin mainostetussa Quantum Breakissa ei ole suomenkielistä tekstitystä, vaikka peli suomalaista tekoa onkin. Oma kuullunymmärtämiseni on välillä sen verran huonoa, että olen kiitollinen englanninkielisestä tekstityksestä.

Hankinnan arvoinen

Kaiken kaikkiaan peli on hyvin viihdyttävä kokemus sekä pelata että katsoa sivusta. Kerrankin tarjolla jotain uutta. Tämä peli ei ole minkään tutun ja turvallisen pelisarjan kymmenes jatko-osa. Peli ei edes sisällä mitään päälleliimattua moninpeliä, eikä ole tuhottomasti aikaa vaativa avoimen maailman eeppinen seikkailu. Quantum Break seisoo ylpeästi pystyssä omilla ansioillaan eikä yritä väkisin olla kaikille kaikkea. Sopii hyvin meille, jotka kaipaamme tiivistä kokemusta. Kertomus ei yritä ajaa mitään ihmeempää ideologiaa tai muutenkaan olla maailmaa mullistava, mutta on ihan hyvin toimivaa viihdettä.

Vinkki: Tämän pelin voi melko hyvin perustella parisuhdeajaksi: varmaan aika helposti saa suostuteltua myös ei-pelaavan puolison (eli tod.näk siis vaimon/tyttöystävän) mukaan katselemaan ja sitten valintakohdissa voi yhdessä miettiä, mihin suuntaan juonta tahtoo viedä.

Tänään Quantum Break

Edit: Tästä muodostuikin monessa osassa kirjoitettu teksti. Varsinainen peliarvostelu täällä.

13.50 Ihan vaan nopea piipahdus blogissa.
Tässäpä hauska video: Legendaariset pelihahmot Alan Wake ja Max Payne (eli Ilkka Villi ja Sami Järvi) pelaamassa Remedyn uusinta tuotosta. 

 Tänään ehkä itsekin pääsen tätä koittamaan, kunhan Jimi saapuu pelin kanssa kotiin. Jepajee.

Lisäys klo 18.10
Kyllä on tavallaan ikävä niitä yksinkertaisia aikoja, kun osti levyn kaupasta, laittoi sen konsoliin ja alkoi vaan pelata. Tässä on nimittäin nyt latausruutua tuijoteltu parisen tuntia, kun ensin piti ladata xboxin järjestelmäpäivitys ja nyt peli haluaa asentaa itsensä (44 Gt) kiintolevylle ennen kuin sitä voi pelata. Sitten pitää vielä ladata siihen päivitys. *huokaus*.

Että peli on kyllä kourassa, mutta kai tässä vielä hetki menee..."asennetaan, 80%"
lisään tähän kyllä vielä jotain ensifiiliksiä, kunhan joskus päästään pelin pariin.

Lisäys 22.20
Vedin lyhemmän tikun (ts. piti syöttää vauvaa yms), joten Jimi starttasi pelin ja minä jäin sivustaseuraajaksi. No, ehkä vähemmän stressaavaa näin... Nyt baby nukkuu ja päästiin kunnolla vauhtiin (pari kertaa kävin kyllä välillä makkarissa, kun kuului epämääräisiä inahduksia)
Ollaan nyt käyty läpi ensimmäinen näytös ja ihan hyvältä vaikuttaa.
Quantum Break on siis siinä suhteessa pioneeripeli, että se yhdistää episodimaisen pelin ja näytellyn tv-sarjan toisiinsa. Kiinnostava konsepti. Onhan peleissä välivideoita ollut iät ja ajat, mutta harvemmin näyteltyjä 20 minuutin mittaisia jaksoja. Sarjan jaksot katsotaan suoratoistona netistä (toki ne saa ladattua konsoliinkin. Paketin koko tosin on jotain 75Gt, että pikkuisen voi viedä aikaa...)

Peli alkaa, kun päähenkilö Jack yrittää kerrata menneitä tapahtumia toiselle henkilölle haastattelussa. Sukellamme kertomukseen, mutta aina välillä kehyskeskustelun kommentit puskevat tarinaan kertojan tavoin.

Aikamatkustustarina starttaa rauhallisesti, ja alussa ehtii tutkiskella myös yöllistä yliopistokampusta. Heti bongasimme sieltä ihan hauskoja elementtejä. Ilmoitustaulujen tutkiminen on yleensä palkitsevaa.

No tottakai kaikki menee pieleen, aika menee rikki ja sitten hyppii vihollisia ovista ja ikkunoista. Ilmeisesti jokin menneisyydessä muuttui, mutta kysellä ei nyt vielä hirveästi ehdi, kun pitää tapella.
Räiskintää maustavat erilaiset aikaan sidotut erityiskyvyt. Vaikuttavat näppäriltä, mutteivät mitenkään maailmaa mullistavilta, samankaltaisia kykyjä tulee heti mieleen itselle esim. Mass Effectistä, mutta toki nämä on tosi tehokkaasti kytketty tarinaan.
Juoni vaikuttaisi olevan ihan mukavaa toimintaelokuvakamaa. Hahmot näyttävät aika lailla itseltään.
Seuraavaksi starttaa mitä luultavimmin pelin ensimmäin tv-sarjapätkä. Sitä ennen pitää tehdä valintoja, jotka vaikuttavat juonen kulkuun.
Kohta nähdään, miten käy.

Sori, jos selostukseni oli tällä kertaa hieman sekavaa.

Suomihypeä: Quantum Break

En kyllä muista, milloin olisin viimeksi ollut näin innostunut toiminta-räiskintäpelistä*, mutta Remedyn Quantum Break kuulostaa korviini jo vähän liian hyvältä ollakseen totta: suomalainen aikamatkustuspeli, jonka sisään on ympätty pelaajan valintojen mukaan muuttuva näytelty tv-sarja, jossa näyttelee mm. Dominic Monaghan. Toivottavasti peli lunastaa edes osan odotuksista. "Suomen kallein pelituotanto". Pitäisiköhän tämä ihan jopa ennakkotilata?

Tyylikkäitä muuten nykypäivän pelitraileritkin, ai että.

No, huhtikuussa sitten nähdään, oliko tämä hypen arvoista. Pidän peukkuja!

Edit 2017: poistin tästä videolinkin, koska mainostraileri oli poistunut Youtubesta.

*Eiku muistanpas, se taisi olla Bioshock Infinite, tosin siitä kiinnostuin vasta reilusti julkaisun jälkeen. Pelissä pitää aina olla jokin kiinnostava tarinallinen jippo, että minut saa syttymään.

Arvostelussa: The Witness

The Witness

pulmapelaajien paratiisisaari

Alusta: Win (pelattu), Ps4

Peli julkaistu: 26.1.2016
Kehittäjä & julkaisija: Thekla Inc.
Ikäraja: 3

Jonathan Blow:n edellinen peli Braid näytti vain kivalta Mario-tyyliseltä tasoloikalta, mutta kuoren alta paljastuikin ajattelua vaativa ajan kelaamiseen pohjautuva pulmapeli. The Witness jatkaa hieman samalla linjalla. Alkujaan se vaikuttaa yksinkertaiselta ensimmäisen persoonan kävelysimulaattorilta, mutta tarjoaakin paikoitellen todella kinkkisiä pulmia (engl. puzzle).

Pelin nimi, "todistaja" tai "havainnoitsija", kuvastaa hyvin omaa olotilaani kanssaosallistujana. Olin todistamassa jotain ainutlaatuista. The Witnessin todistaja (pelaaja) kulkee aivan yksikseen saarella ja ratkaisee pulmatehtäviä omassa tahdissaan ilman varsinaista päämäärää, erityisiä palkintoja tai selkeää juonta. Kuitenkin edetessä paljastuu päämääriä, piilotettuja yllätyksiä ja mikä tärkeintä: valtavasti oivalluksia.

Voisi tuntua kummalliselta kirjoittaa arvostelu pelistä, jota en ole edes pelannut sanan varsinaisessa merkityksessä (en pidellyt ohjainta), mutta tässä tapauksessa se ei edes tunnu hirvittävän oudolta. Yritin siis mieheni pelatessa vieressä selvittää ongelmia ja mahdollisesti myös auttaa etenemisessä. Välillä ratkoimme ongelmia yhdessä, mutta usein mieheni oli kyllä nopeampi oivaltamaan (varsinkin, mikäli minun päätehtäväni oli sillä hetkellä vauvamme viihdyttäminen). Koin siis tuplasti iloa ratkaistuani jonkin ongelman ennen miestäni.

Pelistä on melko mahdotonta kirjoittaa arvostelua paljastamatta mitään oleellista. Sanonkin heti alkuun: jos haluat oivaltaa kaiken itse, hyppää suoraan viimeiseen kappaleeseen.
Tästä eteenpäin teksti sisältää pieniä paljastuksia pelin sisällöstä, ei kuitenkaan (mielestäni) massiivisia spoilereita.

Jimi pelaa! Arvostelussa Firewatch

Äskettäin tietokoneille ilmestynyt Firewatch (ikäraja 16) on mielenkiintoinen, tunnelmoiva peli vailla taistelukohtauksia. Jimi sen pelasi ja minä vain katselin vierestä. Noin 6 tuntia kestävä seikkailu tempaisi mukaansa myös tällaisen sivustaseuraajan. Pelaajakunnan aikuistuessa myös pelit ja niiden hahmot aikuistuvat: tämänkin pelin päähenkilö on noin 40-vuotias mies.

Heitinpä Jimille ehdotuksen, että kirjoitapa tästä arvostelu heti tuoreeltaan. Pyyntööni vastattiin.

Firewatch

-palovartijan arkea

Peli kertoo miehestä, joka kohtaa elämässään raskaita asioita ja vastaa lehdessä näkemäänsä työpaikkailmoitukseen. Työ on kesäerakon unelma: Palovartija, vaatimuksena kyky istua kärsivällisesti tornissa, katsella puiden latvojen yli ja soittaa helikopteri paikalle jos jostain nousee savua. Tulipalojen ilmoittelun sijaan pelaajan käsissä on mysteeriseikkailu eikä erakoitumaan pääse, koska lähitornin vartija opastaa pelaajaa alkuun radiopuhelimen välityksellä ja kietoutuu tämän arkeen mukaan tahtomattaankin.

Ylevä työpaikka

Firewatchissa on tyylitelty, hieman sarjakuvamainen grafiikka, ja se muistuttaa hieman hiljaittain ilmestynyttä pulmapeliä Witness, jossa siinäkin ympäristöstä on koitettu tehdä lumoava, unenomaisen uskottava.
Pelin ohjaus on nykypelien tapaan näppärintä peliohjaimella. Niin radiopuhelinta kuin karttaakin käytetään muutaman napin yhteiskäytöllä pelimaailmassa, eikä pelimaailman immersio katkea kuin muutaman kerran, kun merkittävän toiminnon jälkeen työpäivä loppuu melko äkisti mustaan ruutuun, jossa lukee vain uuden päivän luku ja uusi päivä alkaa.
Peli rikkoo hieman perinteisiä kerrontatapoja, sillä alussa pelaajan taustaa kerrotaan tekstimuotoisilla takaumilla hahmon matkatessa uuteen työhönsä. Tässä vaiheessa tehdyt valinnat ovat esillä myöhemmin mm. keskusteluissa. En ole ihan varma, onko valinnoilla merkittäviä vaikutuksia, mutta tarinan ja hahmon syvyyden kannalta ne olivat pelissä varsin uskottavia ja hyviä hetkiä. [Lauran välihuomio: meinasin kyynelehtiä prologin kohdalla pelkkää tekstimuotoista mutta liikuttavaa tarinaa seuratessani. Kieltämättä tyylitelty aloitus.]
Ympäröivän luonnon äänet ja hiljaisuus korostuvat musiikin vähyydessä, ja juonen kulkiessa eteenpäin huomaa toivovansa, että tahti hidastuisi ja pelaaja saisi rauhassa viettää muutaman rauhoittavan hetken tai päivän vain metsässä samoillen, vaikka se ei oikein työnkuvaan sopisikaan. Tosin pelialue on niin pieni, että useimmat pelaajat käyvät sen reitit läpi muutamankin kerran. Bugeja en muutamia harvoja kiipeilypaikkoja lukuunottamatta kohdannut, ja niistäkin pääsi eteenpäin kun kiipesi takaisin ja yritti uudestaan. Grafiikassa on paikka paikoin esimerkiksi leijuvia kiviä, mutta ei lainkaan niin runsaasti tai huomiotaherättävästi kuin vaikkapa Skyrimissä.

Luonto se vain on kiva. Tässä Herra Supi.

Firewatch on tiivis paketti. Pelialueen pieni koko on mahdollistanut lukuisat yksityiskohdat, mutta mikään luontodokumentti tämä mysteerin ympärillä pyörivä tarina ei ole. Tahti kiihtyy ja melko alussa mukaan tuleva pokkarikamera sisältää vain muutaman kuvapaikan, joten kuvauskohteet on valittava huolella. Otetut kuvat voi pelin läpäisyn jälkeen tilata sähköpostiinsa tai jopa oikeina kuvatulosteina kotiosoitteeseensa. Filmikamera-ajat muistuvat mieleen pohtiessa, mitä kannattaa kuvata.

Kaiken kaikkiaan tämä on lyhyt, mutta sitäkin tyylikkäämpi välipala nykypelien joukossa. Peruskonseptit ja kerronta toimivat, eikä miljöössä ole valittamista.