Ah, kirjastot, nuo yhteiskunnan julkiset aarreaitat. Luin Dragon's Dogmasta muistaakseni joskus arvostelun Pelaaja-lehdestä ja se herätti kyllä mielenkiintoni, mutta sitä kuvattiin paikoin kovin vaikeaksi. Eipä sitten koskaan tullut peliä hommattua, kun en ollut ihan varma, onko se itselleni mieluinen ja oli niin paljon muutakin kiinnostavaa pelattavaa. Tässä syksyllä peli sattui osumaan käsiini kirjastossa käydessäni. "Eihän tässä mitään menetä", totesin ja lainasin pelin. Ja nyt on jälleen uusi maailma minut imenyt otteeseensa. Tässä vaiheessa en ole pelissä vielä kovinkaan pitkällä, vaikka aikaa siihen olen kyllä kuluttanut jo melkein 20 tuntia. Olen hyvä käyttämään aikaa sivutehtäviin ja tutkiskeluun. Kirjoittelenpa nyt jo kuitenkin ajatukseni tässä vaiheessa.
Dragon's Dogma (pelin alkuperäinen v.2012 versio),
Capcom, xbox360, PEGI-18
Japanilainen ydin länsimaisessa kuoressa
Dragon's Dogma on toimintaroolipeli, jonka juoni on perus fantasiahuttua:
Puolustaessaan
kotikyläänsä päähenkilö suututtaa lohikäärmeen, joka kirjaimellisesti
repii tältä sydämen rinnasta. Kostomatkalle on lähdettävä ja maailmakin
pitäisi varmaan pelastaa ja samalla jos jonkinlaista örkkiä kurmottaa. Vuosien saatossa peliä on myyty paljon, se on saanut hyviä arvosteluja ja sitä ilmeisesti pelataan vieläkin, joten jotain on varmasti tehty oikein.
Pelistä huomaa heti, että se on japanilainen, vaikka se muistuttaakin ulkoisesti länsimaisia roolipelejä. Alkuvalikossa soiva biisi tuo mieleen minkä tahansa geneerisen animen alkutunnarin.
Välillä pelatessa nousee Skyrim-fiilis, välillä tuntuu Shadow of the Colossukselta, välillä vähän jotain Dragon Agen kaltaista, välillä Final Fantasy XII, ihan tilanteesta riippuen. Tämä on coctail, johon on otettu aineksia sieltä täältä, mutta silti kokonaisuus on toimiva ja itsenäinen. Pelissä on myös ihan omiakin oivalluksia.
Hahmoeditorilla voi luoda oman hahmonsa vaikka kuinka tarkkojen yksityiskohtien mukaan. Aikuinen tai lapsi, laiha tai lihava, mies tai nainen, arpia, viikset ja afro. Mitä saisi olla? Tyydyin tälläkertaa yhteen pelin ehdottamista valmishahmoista, vain hiukset vaihdoin.
Päähenkilö ei puhu, mikä on aika tyypillistä japanilaisissa peleissä.
"Tuostapa vähän eväslihaa matkalle",
sanoi voro ja jännitti jousensa.
"Ottihan joku muuten säilykepurkin mukaan, ettei liha mätäne?"
Hahmoluokkina ovat perinteistäkin perinteisemmät soturi, voro ja velho, mutta pelin edetessä näiden yhdistelmiäkin on luvassa. Hahmoluokkaa voi myös vaihtaa kesken pelin ja tähän peli kehottaakin.
Jatkuva valikossa roikkuminen ja taitojen sekä varusteiden vaihtelu ja kehittäminen vie aikansa, mutta on jollain tavalla tyydyttävää, kun onnistuu yhdistelemään keräämistään aineksista uusia ja parempia.
Tässä on nyt noin vuoden verran tullut opeteltua vanhemmuutta. Olen saanut huomata, että pitäisi osata ajatella monet asiat ihan uudella tavalla myös pelaamisen näkökulmasta.
Itsestään selvää oli, että lattialla sijaitseva johtoviidakko pitää ajatella jotenkin uudella tavalla, kuten myös muutenkin tavaroiden sijoittelu, ettei lapsi hajota tutkimusmatkoillaan mitään laitteita (tai itseään). Myös koko päivän kestävät pelimaratonit on toistaiseksi saanut unohtaa. Iltaisin saa joskus pelata pitkäänkin, mutta tietysti yöunien kustannuksella. Muuton yhteydessä päätimme tehdä toisesta makuuhuoneesta tietokonehuoneen, jossa oven takana turvassa on paljon lapselle sopimatonta tavaraa. Olohuoneessahan me joka tapauksessa muutenkin pääosin leikimme ja lapsi nukkuu kanssamme samassa huoneessa, niin ei lastenhuoneelle ole vielä varsinaista tarvetta.
Olen lukenut netistä juttuja, kuinka lapset ovat tehneet vanhempien tiliin suuria ostoja esimerkiksi mobiilipeleihin. Samalla ajattelin, että aikanaan pitää sitten varmasti itsekin miettiä näitä virtuaalisia maksujuttuja ja että meillehän ei varmasti mitään tuollaista tule tapahtumaan.
En tosin ajatellut, että niitä pitää ajatella jo nyt, kun lapsemme täytti juuri vuoden.
Oikeanpuoleisen hahmon pelaaja taisi juuri nukahtaa sohvalle.
Jokainen Lego-peli on peruskaavaltaan samanlainen, mutta kuitenkin kaikissa on omat persoonalliset yksityiskohtansa. Pelit petustuvat suosittuihin elokuvasarjoihin, mutta tarinat on toteutettu lapsiystävällisesti ja pöhköllä huumorilla maustettuna. Jossain vaiheessa peleihin tuli mukaan (elokuvista napattu) ääninäyttely, mikä teki niistä asteen verran vakavastiotettavampia. Lisäksi kaikki Lego-pelit on suunniteltu kahdelle pelaajalle, mikä lisää niiden viehätystä. Olen lähestulkoon varma, ettei meillä kulutettaisi näitä pelejä ilman tätä ominaisuutta.
Varsinaista arvostelutekstiä vasta ihan lopussa lyhyt pätkä. Intouduin sen sijaan kirjaamaan pelikokemuksestani fanifiktiota. Perustuu vahvasti pelin tapahtumiin, joten sisältää jonkin verran spoilereita. Toki olen oikonut ja omiani heitellyt sekaan aika paljon. Tämä oli ihan hauskaa, tosin meinasi venyä ikuisuusprojektiksi, joten loppua kohden tekstit huomattavasti lyhenevät.
Elämäni Tähtisumun laaksossa
***Päiväkirjan omistaa Mary, muiden näpit irti!!!***
Syksy
En päässyt taaskaan opiskelemaan, mutta sain jonkun duunin puhelinmyyntifirmassa. Eiköhän tämä toinenkin välivuosi tästä... Mitähän sitä elämällään tekisi.
Lopputalvi
Nyt se on tapahtunut! Kyllästyin rasittavaan työhön ja avasin vihdoin vaarin minulle kirjoittaman kirjeen. Olen perinyt isoisän maatilan Tähtisumun laaksosta, läheltä Pelikaanikylää. Aika pakata omaisuuteni. Lande-farmi, täältä tullaan!
Ovelle saapui juuri paketti, jossa lukee "Oculus Rift"!
Lisäys myöhemmin samana päivänä:
Jimi antoi luvan kuvata sen, kun hän aukoi laatikon. Alla noin 10 minuutin video, jossa pohdintaa laitteesta ja paketin sisällön esittely.
Hetkisen testasin itsekin jo laitetta, olihan se ihan uudenlainen kokemus. Jälkiolotila oli hieman samankaltainen kuin eilen astuttuani ulos Powerparkin kieputtimesta... Saapa nähdä, miten tähän laitteeseen tottuu.
Raamattu - tuo ehtymätön lähde elämään, miksei siis peleihinkin?
Elokuvia, kirjoja, musiikkia, videopelejä, lautapelejä ja vaikka ties mitä Raamatusta on tuotettu paljon ihan hyvälläkin menestyksellä. Ja sitten on myös todella huonoja ja myötähäpeää aiheuttavia uskovien tuotoksia... ja niitä tuotoksia, joita voi kutsua vain inspiraatiota Raamatusta ottaneiksi, ei varsinaisesti kovin raamattu-uskollisiksi. Ja sitten on niitä tuotoksia, joiden pääasiallinen tarkoitus tuntuu olevan lähinnä Raamatun sisällölle irvailu ja halveksunta. Kirja jakaa mielipiteitä ja kohdeyleisöä.
Tällä kertaa arvostelussa ei ole peli vaan peliaiheinen elokuva. Kävin katsomassa Angry Birds -elokuvan 3D-version paikallisessa leffateatterissa. Täällä vihaiset linnut puhuvat suomea ja vain suomea, joten kielivalintaa ei ainakaan tarvinnut mietiskellä.
Pakkohan tämä oli käydä katsastamassa, sen verran paljon olen leffan taustoista lukenut. Jos Rovio tosissaan asetti viimeiset munansa tähän yhteen koriin, niin todella toivon, että leffa menestyy ja studio tällä jonkinlaiseen uuteen nousuun pääsisi. Onhan tämän tekemiseen selkeästi ihan tolkuttomasti rahaa upotettu ja ainakin visuaalisesti hyvinkin laadukasta jälkeä on syntynyt.
Elokuva oli kyllä visuaalista ilotulitusta, joka eteni varsinkin loppuvaiheessa hengästyttävällä vauhdilla. Animaatio ja 3D-efektit olivat ainakin omaan silmääni aivan huippuluokkaa, joten tällä saralla ei valittamista. Linnut olivat persoonallisen pörhöisiä, vesi oli märkää ja possut olivat ällölöllöjä.
Sisältö taas... noh. Kuten kaikki pelejä vähänkin kokeilleet tietävät, joka ikisen Angry birds -pelin juoni on sama: Possut varastavat lintujen munat, linnut suuttuvat ja lähtevät kosto-/pelastusretkelle ja sinkoutuvat jättiritsan avulla tuhoamaan possujen rakennelmia. The end. Mutta olihan tässä kyllä hyvin paljon koitettu kasata lihaa luurangon ylle. Tarinan syvin kaari kertoo kiusatusta äkkipikaisesta punaisesta linnusta, joka joutuu vihanhallintakurssille. Alku keskittyykin täysin tämän Red-linnun elämään ja siinä sivussa tulevat muutkin lintuhahmot tutuiksi. Sitten saapuvat possut ja alkaa toiminta.
Rovion peleistä (Angry Birds & Bad Piggies) oli kyllä revitty mukaan kaikki elementit, mitkä vain irti saatiin: tutut linnut erityiskykyineen, Mahtikotka, possut ja niiden tekniset rakennelmat, valtava määrä dynamiittia ja totta kai myös se jättiritsa. Kyllä tämä oli ehtaa Angry Birdsiä, vaikka linnuilla nyt olikin jalat ja kädet. Hahmosuunnittelu oli ihan toimivaa. Possuista tuli mieleen hieman ne supersuositut keltaiset minion-hahmot. (ei onneksi ihan liikaa, itse ainakin inhoan niitä). Omaksi lempihahmokseni nousi kyllä ylivilkas ja supernopea keltainen lintu Sakke, joka on kyllä itse pelissäkin oma lempparini (paitsi jos sen linkoaa vahingossa kiviseinään).
Koko elokuva pursuaa nykyaikaiseen tyyliin popkulttuuriviitauksia, tunnettuja biisejä sekä vitsejä, joista melkeinpä parhaat spoilattiin jo trailereissa. Paikoin aika nopean temmon takia itseltäni meni varmasti ohi paljonkin viittauksia, ja englanninkielisen musaraidan fiiilistä ja juonta tehostava vaikutus on aina suomidubbauksen kanssa puolittainen. Enkä ihan käsitä kenelle kaikki vitsit oli suunnattu, ilmeisesti tarkoitus oli vain tunkea sekaan jokaiselle jotain. Vitsien taso vaihtelikin nerokkaasta ala-arvoiseen. Varsinkin elokuvan keskeinen pissa-vitsi oli aivan liian pitkäksi venytetty ja aiheutti itsessäni lähinnä myötähäpeää, mutta kyllä jotkut takanani istuvat sille naureskelivat. Kaikkiaan pissa-pylly-vitsejä oli siedettävän vähän kokonaisuuteen nähden, mutta jokainen niistä oli kyllä omasta mielestäni vähän turha.
Suomidubbauksen on ohjannut Antti L.J. Pääkkönen, joka on tässä lajissa ihan puhtaasti tämän hetken kärkikastia. Ääninäyttely oli pääosin hyvätasoista, mutta se täytyy sanoa, että viha ei asu Riku Niemisessä. Hänen näyttelemänään päähahmo Red ei mielestäni saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Ville Myllyrinne taas oli oiva valinta possupomo rooliin. Jäin kyllä pohtimaan olisiko englanninkielinen raita tuonut elokuvaan jotain lisää. Ainakin trailerien perusteella luultavasti olisi.
Täytyy kyllä sanoa, että kategorian "humoristinen koko perheen
tietokoneanimaatio" tarjonta on laaja ja elokuva jää kokonaisuutena vain yhdeksi muiden
joukossa, vaikkakin toteutukseltaan laadukkaaksi. Pelielokuvaksi tämä ei kuitenkaan ole ollenkaan surkeimmasta päästä ja lähdemateriaalin ohuuteen nähden tämä on kyllä ihan hieno saavutus. Sisältö ei juurikaan yllätä ja on paikoin sekava, mutta viihdyttää ainakin tiettyä ikäryhmää ja
saatoinhan itsekin muutaman kerran hymähtää. Kyllähän tämän mielellään ainakin kerran hyvässä teatterissa (tai mukavalla sohvalla) katselee.
Unravel on alusta loppuun ihastuttavaa tunnelmoivaa silmäkarkkia. Se on myös paikoitellen raivostuttava fysiikkapohjainen tasohyppely.
Yarny lakkasuolla
Viime kesän E3-messujen julkaisuista yksi sulatti sydämeni. Kesken EA:n suureellisten pelijulkaisujen lavalle marssitettiinkin yhtäkkiä ujonpuoleinen ruotsalaismies, joka hieman jännittyneesti takellellen esitteli tiiminsä tulevaa peliä. Sitten hän kaivoi taskustaan itse tekemänsä punaisen pehmolelun ja minä vain mietin, että voiko olla mitään noin söpöä? Siis aikuinen mies, kädet tatuoituna selittämässä herttaisesta pehmo-olennosta ja siitä, miten peli oikein sai alkunsa, kun hän väsäili otuksen ollessaan telttailemassa perheensä kanssa. Pelin esittely sisälsi myös valokuvia, joissa tuo punainen lankakerämäinen pehmo-olento seikkaili pohjoismaisissa maisemissa. Mies oli Martin Sahlin ja siinä hetkessä hän sai kyllä pelin myytyä ainakin minulle. Esittelyn voi yhä katsella youtubesta.
No, parisen kuukautta sitten peli julkaistiin ja melkein heti mekin sen latauskaupasta ostimme. Ja täytyy sanoa, että onhan tämä ihan järjettömän nätti peli. Eikä mikään peli, joka alkaa kohtauksella herttaisesta mummosta voi olla huono, eihän?
Pelissä seikkailee punaisesta villalangasta rautalankaluurangon ympärille kasattu suloinen Yarny. Aloitusruudussa on albumi, josta ovat kaikki kuvat kadonneet ja näitä kuvia lähtee sankarimme etsimään valokuvakehyksiin piilotetuista kentistä. Kuvien kautta kurkistetaan erään perheen elämään ja paikoin tunnelma on hyvinkin haikea. Sanaakaan ei puhuta. Peli ei ole tolkuttoman pitkä, sillä kenttiä on kaikkiaan kymmenen. Eikä kuvia tarvitse varsinaisesti etsiä, ne tarttuvat mukaan sitä mukaa, kun pelaaja etenee kentässä. Ja kentät, ne ovat upeita ja hyvinkin kotoisia, sillä maisemat ovat Ruotsista ja siellähän näyttää (melkein) samalta kuin meillä.
Pilkillä
Voi tosin olla, että ihan joka puolella maailmaa peliä ei oteta vastaan samalla tuttudentunteen palolla: itse hihkuin nostalgisesta riemusta silloin, kun Yarnyn piti käyttää apunaan ruostunutta marjapoimuria.
Peli on ylistyslaulu Pohjoismaiselle luonnolle, mutta ei se pelkkää söpöyttä ole. Välillä liikutaan synkeämmissä saastuneissakin maisemissa.
Pelin jujuna on se, että Yarny purkautuu koko ajan edetessään ja käyttää oman vartalonsa lankaa hyödyksi käytännössä koko ajan. Lankaa voi heittää lassona ja sillä voi tarttua esineisiin. Etenemisessä on pientä pulmallista kulmaa, koska usein tehtävänä on selvittää, miten kentässä ylipäätään pääsee eteenpäin. Välillä lankakin näyttää uhkaavasti loppuvan, mutta onneksi sitä saa välitallennuspisteiltä aina lisää. Tosin joskus pitää muutama solmu purkaa, jotta ylettää tallennuspisteelle asti. Äkkikuolemat ja etenemiseen liittyvät epäselvyydetkin voi melkein antaa anteeksi, sen verran usein näitä välitallennuspisteitä on maisemaan kylvetty.
Kas pikku-Yarny mättähältä mättähälle käy...
Yarny voi keinuttaa itsensä eteenpäin lanka-lassolla, siirrellä esineitä tai solmia niitä toisiinsa ja sitä rataa. Mekaniikat ovat lopulta melko yksinkertaisia ja ajan kanssa eteneminen alkoi minullakin sujua. (ensin Jimin piti kylläkin pitää minulle lyhyt fysiikan oppitunti heiluriliikkeestä...) Unravel panostaa kuitenkin paljon enemmän tunnelmaan kuin millintarkkaan ohjaukseen.
Maisemat ja taustat ovat upeita ja kolmiulotteisia ja niihin sisältyy
paljon liikettä ja hienoja yksityiskohtia. Itse pelaaminen tapahtuu
kuitenkin täysin kaksiulotteisesti.
Pelinä Unravel on
sivusuunnassa rullaava fysiikkapohjainen pulmatasohyppely, joka sai
minut paikoitellen muistamaan, että oikeastaan inhoan tasohyppelypelejä,
varsinkin näitä löllö-ohjattavia fysiikkapohjaisia. Joitain kohtia
nimittäin takkusin varmaan kymmeniä kertoja, kun en ollut ihan perillä
ohjauksesta. Suurin ongelma kuitenkin on upeissa taustoissa: välillä en
ollut ihan varma, minkä kaikkien ympäristön esineiden kanssa voi olla
vuorovaikutuksessa ja mitkä ovat vain koristeita. Monesti
tulkintavirheeni johtikin välittömään äkkikuolemaan. Ensimmäisessa kentässä vastaan tuli siili, jota kauhuissani väistin, vaikka eihän se mitään tehnyt, tassutteli vain taustalla. No tästä viisastuneena päättelin, että kaikki eläimet ovat vain taustagrafiikkaa ja niinpä kakkoskentän rapu pääsikin yllättäen saksimaan minut hengiltä.
Muutenkin tuntuu, että Yarny kuolee koko ajan ja usein ihan vain siitä syystä, että eteen tulee yllättäviä tilanteita, joihin ei ensin osaa reagoida. Moneen kertaan olen toistanut kohtauksia ja sitten oivaltanut, että ah, näinhän tässä pitääkin toimia. Ja moneen kertaan on ärsyttänyt, etten olisi mitenkään ensimmäisellä kerralla edes voinut osata reagoida oikein. Toisaalta välillä yllättävät kohtaukset ovat ihan mukaviakin: esimerkiksi astuttaessa oksan päälle se yllättäen heitääkin Yarnyn ilmaan nätissä kaaressa suoraan seuraavalle tallennuspisteelle. Ehkä pitääkin lähtökohtaisesti asennoitua niin, että ideana onkin ensin kokeilla, epäonnistua ja sitten kokeilla uudelleen.
Tästä ei kyltin mukaan saisi kulkea,
mutta ilmeisesti Yarny ei osaa ruotsia.
En kyllä voi olla pitämättä pelistä. Vaikka se ajoi minut välillä lähes raivon partaalle*, niin on siinä ainakin tunnelmaa jaettavaksi monen muun pelin edestä.
Pelihahmona Yarny on aika ihastuttava. En ole esimerkiksi koskaan pitänyt Mariosta, mutta tästä hahmosta voisin ihan tykätä.
Ja hei, pelin virallisilla kotisivuilla on ohjeet siitä, kuinka jokainen voi askarrella itselleen oman Yarnyn. Sanoinko jo, että tämä on maailman söpöintä? ^_______^
Innostuin vähän hyppelemään, kun löysin pianon. Ei tästä ehkä ihan hittibiisiä syntynyt, mutta ainakin minulla oli hauskaa.
*Sitä paitsi kyllä tasohyppelyiden ainakin ennen kuuluikin ajaa pelaajansa paikoin jauhamaan samoja kohtia uudelleen ja uudelleen, kunnes oikeat liikkeet tulivat selkärangasta tai kunnes elämät loppuivat ja ruudussa irvisti Game Over. Nykypäivän tasohyppelyissä ei yleensä ole enää edes rajattua määrää elämiä. Että mennesyyteen verrattuna tämä peli on kyllä hyvin armollinen ja helppo. Terveisin nimimerkki "Raymanin läpipeluu kesti monta vuotta".
Luin Dragon's Dogmasta muistaakseni joskus arvostelun Pelaaja-lehdestä ja se herätti kyllä mielenkiintoni, mutta sitä kuvattiin paikoin kovin vaikeaksi. Eipä sitten koskaan tullut peliä hommattua, kun en ollut ihan varma, onko se itselleni mieluinen ja oli niin paljon muutakin kiinnostavaa pelattavaa. Tässä syksyllä peli sattui osumaan käsiini kirjastossa käydessäni. "Eihän tässä mitään menetä", totesin ja lainasin pelin. Ja nyt on jälleen uusi maailma minut imenyt otteeseensa. Tässä vaiheessa en ole pelissä vielä kovinkaan pitkällä, vaikka aikaa siihen olen kyllä kuluttanut jo melkein 20 tuntia. Olen hyvä käyttämään aikaa sivutehtäviin ja tutkiskeluun. Kirjoittelenpa nyt jo kuitenkin ajatukseni tässä vaiheessa.
