29 syyskuuta 2017

Arvostelussa Oxenfree

Kirjoitan nyt ajatuksiani pelistä, jonka pelasin yhden viikon aikana kolme kertaa läpi. Jokin tässä tuotteessa siis on taatusti onnistunutta ja koukuttavaa.

Oxenfree on sivulta kuvattu teinikauhuteemainen seikkailupeli. Pelin on kehittänyt Night School studio ja se on julkaistu alkuvuonna 2016. Peli on nyt syyskuussa Xboxin kultapelinä ja tartuin siihen mieheni suosituksesta (lähes käskystä) tietämättä siitä ennakolta mitään. Ja mieheni oli oikeassa - pidin siitä kovasti.

Kauhua vai ei?


Jossain toisessa muodossa tämä olisi oikeasti voinut ollakin pelottava kauhupeli, mutta melko söpön ja sivulta kuvatun ulkoasunsa tähden peli on kuin iltanuotiolla kerrottu kummitusjuttu. Pelaaja ohjaa sinitukkaista teinityttöä, joka lähtee kavereineen juhlimaan lukukauden päättymistä eräälle saarelle. Sitten hommat lähtevät hieman lapasesta, tarina saa yliluonnollisia piirteitä ja tunnelma synkkenee. Mukana on paljon kliseitä yliluonnollisista trillereistä ja kauhuleffoista, välillä jopa lähennellään Manaaja-tunnelmia (en ole edes nähnyt sitä leffaa, tiedän vain peruskliseet, joita parodioidaan joka paikassa) ja hieman ravistellaan kolmatta seinää, mutta koska pelin ulkoasu on mitä on, ei tunnelma käy koskaan ihan liikaa iholle.

26 syyskuuta 2017

Samastumattomuuden ongelma - Life is strange: Before the storm

Hiljattain kirjoitin arvostelun pelistä Life is strange. 
Alkuun lyhyesti jotain itse pelistä ja sitten pelin nostattamia ajatuksia samastumisen ongelmista.

Vaikka hieman kyllä epäilin, miten sivuhahmo Chloen nosto uuden pelin keskiöön mahtaa toimia, niin lopulta kävi niin, että ennakkotilasin Before the storm -esiosan erikoisversion, jotta saisin koettua kaiken mahdollisen lisäsisällön.

Parin-kolmen tunnin mittainen ensimmäinen episodi tuntuu kaikin puolin äärettömän tutulta, vaikka se on täysin eri studion tekemä. Alkuperäistä peliä on kunnioitettu kaikessa, eikä suurempia irtiottoja ole uskallettu tai haluttu lähteä tekemään. Samalla tavalla haahuillaan paikasta toiseen, tutkitaan esineitä, jutellaan muiden kanssa ja istuskellaan pohtimaan elämää. Nämä tuokiokuvat johdattavat eteenpäin myös tarinaa. Max räpsi valokuvia, Chloe tuhrii samalla keräilymekaniikalla tussigraffiteja. Chloe kirjoittaa myös päiväkirjaa. Max pohti aina valintatilanteiden jälkeen, pitäisikö asioita sittenkin vielä muuttaa. Koska Chloe ei voi manipuloida aikaa, hän käy tämän päänsisäisen keskustelun aina ennen valintatilanteita. Yliluonnolliset elementit liittyvät enää lähinnä unijaksoihin. Uusintaottoja ei myöskään ole, vaan tehdyt valinnat ovat pysyviä. Uutena elementtinä on eräänlainen väittelytila, jossa vastapuoli pitää puhua suohon nokkelilla vastauksilla. Nokittelemaan pääsee yhtä lailla koulukiusaajan kuin rehtorinkin kanssa. En tiedä, miten pelin kulkuun vaikuttaa, jos väittelyissä ei onnistu, sillä itse läpäisin ne kaikki voitokkaina, mutta se tuskin on mitenkään
välttämätöntä. Suuren osan väittelyistä voi myös ohittaa.

Ensimmäisessä episodissa ei oikeastaan sinänsä tapahdu vielä juuri mitään, vaan se on slice of life -tyyppinen kokemus jossa pääsee mm. pelailemaan koulukaverien kanssa, haahuilemaan tutussa kodissa, väittelemään isäpuolen kanssa ja lintsaamaan koulusta. Kertomus etenee kuin juna, mutta sävyihin ja keskustelun kulkuun voi vaikuttaa tuttuun tapaan. Suurelta osin maisematkin ovat tuttuja, sillä totta kai Cloe esimerkiksi asuu samassa talossa kuin kahden vuoden kuluttuakin. Vastaan tulee pääosin tuttuja hahmoja ja jopa episodin loppukoonti kuvakulmineen on napattu suoraan aiemmasta pelistä.

Tuntuma on siis alusta alkaen tuttu ja turvallinen ja Deck Nine on tehnyt uskottavaa ja laadukasta työtä lähdemateriaalinsa kanssa. Mutta kuitenkin tästä tuntuu puuttuvan jotain oleellista ja kokemukseni jää pinnalliseksi. Toivottavasti seuraavissa episodeissa juoneenkin saadaan lisää syvällisyyttä.


Samastumisongelmia

Minulle henkilökohtaisesti pelin ongelma piilee varsinaisen juonen ohuuden lisäksi päähahmossa. Tarina tapahtuu pari vuotta ennen alkuperäistä peliä, joten Chloen tulevaisuuden suuntaviivat ovat hyvin alkuperäisen pelin pelanneilla tiedossa. Minua ei sinänsä haittaa ääninäyttelijän vaihtuminen, nykyinen näyttelijä suoriutuu roolistaan hyvin. Pelikin toimii moitteettomasti ja soljuu eteenpäin kivoina tunnelmapaloina.

Mistä sitten kiikastaa? Ongelma on samastumisen puutteessa. Mielestäni Chloe toimi hyvin alkuperäisessä pelissä hieman ärsyttävänä ja ongelmaisena parhaana kaverina, jonka elämä oli hyvin kaukana omastani ja melko neutraalin päähahmon, Maxin elämästä. Maxiin oli huomattavasti helpompi samastua. Nyt pitäisikin sitten hypätä 16-vuotiaan angstisen ja kiroilevan pilvenpolttajatytön rooliin. En ole kokenut varsinaista synkkää teiniangstia, mutta nyt sukelletaan siihen maailmaan ja syvälle. Isä on kuollut, äidillä on rasittava uusi miesystävä, koulu ei kiinnosta eikä elämässä muutenkaan oikein saa mistään otetta.

30 elokuuta 2017

Arvostelussa King's Quest (2015)

Selailinpa aikani kuluksi pleikkarilla kauppapaikan tarjontaa ja latasin kokeeksi ilmaisen ensimmäisen episodin pelistä King's Quest, joka osoittautuikin ihan kelpo seikkailupeliksi.
Uljaat "yksisarviset". Tämä kuva kertoo King's Questin
tyylistä ja huumorista enemmän kuin tuhat sanaa.

Olen asiaa hieman selvitellyt, ja King's Quest on ilmeisesti melko legendaarinen 80-luvulla alkanut seikkailupelisarja, josta on vuonna 2015 tehty tällainen nykyaikaistettu uudelleenlämmittely.
Päädyimme ensimmäisen osan perusteella lopulta ostamaan XboxOnelle koko 5 episodin paketin, kuten nähtävästi noin 5% muistakin peliä kokeilleista on tehnyt (ainakin Xboxilla saavutuksiin liittyvien tilastoprosenttien perusteella).
Minun piti heti kättelyssä pelata ensimmäinen osa uudelleen läpi, koska olin läpäissyt sen pleikkarilla, mutta eipä se minua haitannut, sen verran hauska oli pelikokemus.

Uusi versio King's Questista on eri tiimin tekemä kuin alkuperäinen sarja. En tämän enempää puhu alkuperäisestä pelisarjasta, sillä en siitä juuri mitään tiedä. Ilmeisesti peli kumartelee ja viittailee reilusti lähdemateriaaliinsa, mutta ei sillä tavalla, että sitä välttämättä edes huomaisi (viimeisen episodin yhtä aivan ilmiselvää jaksoa lukuun ottamatta). Peli toimii hyvin itsenäisenä seikkailuna myös kaltaisilleni noviiseille.


Kuninkaan muistelmat

Pelin kertojana toimii vanha kuningas, joka tarinoi lapsenlapselleen elämästään. Ensimmäinen episodi kertoo ajasta ennen kuninkuutta, mutta vähitellen kuningas vanhenee ja etenee elämässä. Kuningas ja lapsi kommentoivat lähes kaikkea hilpeään tyyliinsä. Jos pelaaja kuolee, voi Game over -ruudussa kuulla vaikkapa kommentin "Muistinkohan tämän varmasti oikein, ei se kyllä näin mennyt", minkä jälkeen pelaaja saa palata yrittämään uudelleen, kunnes onnistuu. Koko peli on muutenkin täynnä sanaleikkejä, puujalkavitsejä ja slapstick-huumoria. Varsinkin alkupuolen episodeissa on paljon pöhköä hyväntahtoista huumoria. Sarjakuvamainen hieman höpsö grafiikka tukee tätä kepeää otetta. Iso osa komediasta syntyy hahmojen liikkeestä.

15 elokuuta 2017

Arvostelussa Life is Strange - aika matka tuo aikamatka

Elämä on kummallista, varsinkin, jos satut yhtäkkiä huomaamaan voivasi manipuloida aikaa.

Life is Strange (2015)  on Dontnod-studion viitenä episodina julkaistu tarinavetoinen seikkailupelin, tv-sarjan ja Visual Novelin risteytys. Taisin luvata jo vuodenvaihteessa kirjoittaa tästä pelistä "pian", mutta no, "pian" on melko suhteellinen käsite. Itse asiassa nyt vasta itse pelasin sen läpi, alkuvuodesta vain katselin (ja kommentoin) Jimin pelaamista. Aloin kaivata reaktiivisten taistelupelien sijaan jotakin hieman hidastempoisempaa ja tarinavetoisempaa kokemusta, joten tartuin siis uudelleen tähän tarinaan, tällä kertaa ihan itsekseni. Kokemus oli tälläkin kertaa koskettava, mutta aika erilainen pääosin siksi, että suurin yllätysmomentti puuttui. Toki osasin helpommin tehdä "oikeita" valintoja, kun tiesin, minkälaisia tilanteita olisi edessä.

En halua kovin paljon kertoa juonesta, koska se on paras kokea sellaisenaan. Muutamia asioita aion kuitenkin paljastaa, erityisesti pelimekaniikkaan liittyen. Vaikka heti alussa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä, soljuu peli paikoitellen kuitenkin rauhallisena lukiodraamana. Episodi episodilta peli synkkenee ja saa jopa melko surrealistisia käänteitä. Hieno yhdistelmä scifiä, teinidraamaa ja pieniä tunnelmallisia hetkiä. Päähenkilö 18-vuotias lukiotyttö Max rakastaa valokuvausta ja tämän teeman ympärillä tarinakin pyörii.

Pelin ikärajamerkintä on 16 vuotta. Sisällössä on väkivaltaa, huumeiden käyttöä, ahdistavia kohtauksia sekä paljon paljon kiroilua. Mahdollisista valinnoista seuraten ehkä pussailua joko pojan tai tytön kanssa, mutta ei seksiä, vaikka sitäkin teemaa kyllä sivutaan. Tämä ei kuitenkaan ole mikään deittailupeli. Kantava teema on vahva kuvaus kahden tytön välisestä ystävyydestä, joka saattaa valintojen mukaan saada myös romanttisia piirteitä, mutta ei onneksi väen väkisin ja fokus on muutenkin muualla. Kaveripiiristä löytyy yksi uskovainenkin tyttö, ainakin tavallaan. Muutenkin hahmot ovat ihan kiinnostavia ja persoonallisia koulun talonmiehestä alkaen.

27 heinäkuuta 2017

Shiness - ensifiilikset ja kokemukseni Kickstarter-tukijana

 Kerran olen laittanut rahaa Kickstarter-kampanjaan. Totta kai kyse oli pelinkehityksestä. Tämä tapahtui keväällä 2014. Kyseessä oli ranskalaisen Enigami-stuodion tuotos Shiness: the lightning kingdom, jossa perinteiseen roolipelailuun on yhdistetty taistelupelien mekaniikka (siis mätkintäkaksintaistelupelien tyyliin Tekken).

Ihastuin projektin esittelymateriaaliin. Miellyttävän söpöt mangatyyppiset pelihahmot eivät olleet mistään valmiista fantasiagenrestä, vaan alkuaan yhden ihmisen luomasta fantasiamaailmasta, joka laajeni kaveriporukan peliprojektiksi ja siitä sitten suuremman luokan produktioksi. Erityisesti minua sykähdytti, että maailmaan oli luotu kokonaan oma kieli, jolla hahmot puhuivat Kickstarter-kampanjan trailerilla. Pelin luvattiin ilmestyvän PC:lle keväällä 2015 ja konsoleille ehkä myöhemmin, jos kampanjasta tulisi tuottoisa.

Yksi päähahmoista latausruudulla.
Alareunassa lukee jotain kuvitteellisella maherien-kielellä.
Taisin laittaan kampanjaan n. 40€, joka on mielestäni ihan sopiva hinta pelille. Se oli myös pienin summa, jolla sai oman nimensä lopputeksteihin, mikä oli kutkuttava ajatus, olenhan lopputekstifriikki. Elokuvateatterissakin kökötän lopputekstien ajan, jos se vain on mahdollista. Inhoan niitä mainoskanavia, jotka katkaisevat elokuvan heti lopputekstien alettua (kuten TV5 tai jopa venäläiset elokuvateatterit. Yäk, mikä käytäntö.)

Käytännössä siis ennakkotilasin pelin digitaalisen version, tuossa vaiheessa vielä PC:lle, sekä bonuksena paljon digitaalista lisämateriaalia. Toki ostin sian säkissä, sillä onhan epäonnistuneista Kickstarter-kampanjoista kuultu paljon. Vaikka rahoitus menisi läpi, ei tuote aina olekaan välttämättä lopulta sitä, mitä alunperin on luvattu. Jäin pitämään peukkuja ja lopulta koko asia unohtui taka-alalle.

Paljon ehtikin aikaa kulua. Projekti viivästyi lopulta yli kaksi vuotta luvatusta, mutta mielestäni se kannatti. Peli ilmestyi PC:lle, PS4:lle ja XboxOnelle tämän vuoden huhtikuussa. En hirveästi kolmen odotteluvuoden aikana seurannut pelin kehitystä lukuun ottamatta joitakin tiimin facebook-päivityksiä ja sähköposteja. Mielikuvituskielinen tervehdys "Owa Djijinoli!" toistui usein pelin Facebook-sivulla ja jäi mieleen. Päivitykset olivat aivan alkuun ranskaksi, myöhemmin myös englanniksi. En osallistunut suljettuun betaan, vaikka se kuuluikin tilaukseeni. En ole luonteeltani betatestaaja, haluan mielelläni nauttia valmiista paketista.

14 heinäkuuta 2017

Liian pitkä peli vaiko pelkkä kolmenkympin kriisi?

Edellisestä Tales of -kokemuksesta innostuneena päädyin huhtikuun lopulla lainaamaan kirjastosta saman sarjan hieman uudemman pelin Tales of Zestirian. Tiesin, että edessä on pitkä koitos, mutta päätin kuitenkin tarttua siihen, sillä olinhan edellisestäkin pelistä selviytynyt.
Tämän läpipeluun aikana opin yllättävän paljon.
Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitenkään kyseisen pelin ansiota, sillä tuohon reiluun pariin kuukauteen mahtui paljon kaikenlaista.

Kirjastoissa kirjojen keskimääräinen laina-aika on yksi kuukausi. Pelien laina-aika on kaksi viikkoa.
Sinänsä vähän kieroa logiikkaa, sillä 300-sivuisen kirjan lukemiseen kuluu ehkä noin 10 tuntia. Japaniroolipelin läpäisyyn taas kuluu noin 45 tuntia - jos haluaa suorittaa kaiken, noin sata tuntia. Alkuun ahminkin peliä pitkiäkin pätkiä iltaisin ja päiväuniaikaan. Olin päättänyt pelata sen läpi, vaikka kaikessa viihdyttävyydessään sisältö olikin aika perushöttöä.

Minulle tarjottiin keväällä yllättäen töitä, joten kokeilin pari kuukautta, miltä tuntuu elämä ruuhkavuosissa. Mies hoiti lastamme kotona ja minä kävin töissä. Vaikka kyseessä olikin yhdenlainen unelmatyöni (seurakunnan lapsityöntekijänä), totesin, että en halua vielä palata pysyvästi työelämään.
Töissäkäynnin ja pienen lapsen äitinä olemisen yhdistäminen onkin aika rankkaa.
Minua ahdisti, kun en kiireisimpien työviikkojen aikana ehtinyt tehdä lapsen kanssa muuta kuin nukkua, kun työpäivät venyivät kellon ympäri. Kolmekymppisetkin jäivät juhlimatta, kun vietin ne töissä. (Vaikka sainkin mm. yllätysonnittelulaulun ukrainalaiselta kuorolta, mitä ei varmasti olisi kotiäitinä ollessa tapahtunut).

30 huhtikuuta 2017

Kuvatervehdys naapurigalaksista! (arvostelussa Mass Effect: Andromeda)

Mass Effect Andromeda imaisi minut maailmaansa melkein kuukaudeksi. Puolitoista pelikertaa (n. sata tuntia) jaksoin sitä jauhaa, mutta sitten kyllästyin (jatkan varmasti vielä joskus). Peli on oikeastaan juuri sitä, mitä Biowaren roolipeleiltä voisi odottaa - niin hyvässä kuin pahassa.


Uusi alku ihmiskunnalle ja muutamille muillekin

 Edellisen trilogian loppuratkaisuun pettyneille hyviä uutisia: nyt on otettu ihan uusi aloitus puhtaalta pöydältä. Lähtötilanne on Mass Effect -aikajanalla jossain kakkospelin paikkeilla, jolloin kymmenet tuhannet linnunratalaiset lähtevät matkaamaan kohti uutta galaksia. Komentaja Shepard mainitaan vain joissain muistioissa ja reapereistakin on vain osalla hailea aavistus, muttei sen kummempaa. Unohtakaamme siis linnunradan kohtalo ja siirtykäämme 600 vuotta eteenpäin uuteen alkuun Andromedassa.

Ensimmäinen siirtokuntani
Pelaaja saa valita hahmokseen Ryder-perheen ihmiskaksosista siskon tai veljen. Toinenkin sisarus pysyy pelissä mukana. Molempien naamaa saa muokkailla haluamakseen ja järkeenkäyvästi hahmonmuokkaus vaikuttaa myös sisarusten isän ulkonäköön.


New Game+ sai tällaisen päähahmon.
Ekalla kierroksella luotin siniseen tukkaan.

Rauha jää haaveeksi

Juonesta sen suurempia kertomatta asiat menevät tietenkin jonkin verran ohi suunnitellusta, joten taistelua on luvassa myös Heleuksessa, tässä Andromedan sisältä päämääräksi valikoituneessa tähtijärjestelmässä.
Ammuskelun hienouksista en osaa hirveästi sanoa, sillä käänsin vaikeustason helpoksi (casual) ja ampumisen sijaan tuhoan viholliset yleensä biotic-"taika"kyvyillä sekä syöksymällä kohti ja lyömällä vasaralla päähän. Ihan kiitettävä saavutus räiskintäpeliltä, että tällainenkin säntäilevä pelitapa mahdollistetaan eikä ole pakko kököttää suojien takana. Tiimipohjainen verkkomoninpelikin on upotettu ihan tyylikkäällä tavalla osaksi pelimaailmaa, mutta siihen en (tietenkään) ole edes koskenut. Yleensä pelien viehätys on minulle kokonaisuudessa, ei varsinaisesti taistelussa. (Toki hyvin toimiva taistelusysteemi lisää monien pelien arvoa)

taistelunäkymä, tosin ilman vihollisia

13 huhtikuuta 2017

Lapsen kanssa: Tampereen alueen sisäliikuntaleikkipuistot

 Edit 2020&2025. Tämä vuosia sitten kirjoitettu arvio saa edelleenkin Google-hakujen kautta paljon klikkejä, joten päivitin sitä hieman. Mainittakoon, että osaa artikkelin paikosta ei sellaisenaan ole enää olemassa. Lisäsin lakkautustiedon otsikoihin ja myös oman lyhyen kappaleen Linnainmaan Hoplopista.
Edit 2021. Viihdekeskus Ideaparkiin kesällä 2021 avatun Skidiparkin arvio täällä.

Leikkipuistoon!

Talvella keinut kerätään pois ja leikkipuistot peittyvät lumeen. Juuri, kun lapseni alkoi ymmärtää jotain hiekkalaatikosta, se jäätyi. Lumi on kivaa, mutta tänä talvena meille avautui myös ihan uusi maailma: sisäliikuntaleikkipuistot! Lapsen kanssa (/varjolla) pääsee kiipeilemään, liukumäkeen ja pallomereen, jee! Ei siis sillä, että olisin tästä jo muutaman vuoden salaa vähän haaveillut, ainakaan en tunnusta.  Kun näissä nyt on tullut käytyä, niin en voinut olla jotain aiheesta kirjoittamatta.

Ajattelin nyt jakaa ensivaikutelmia ja huomioita Tampereen ja lähialueen liikuntaleikkipaikoista taaperoperheen näkökulmasta. Testaajina siis isä äiti ja tytär, joka näiden käyntien aikana oli 1v3kk-1v6kk. Noin kerran kuussa olemme käyneet jossain puistossa, joten tämän kirjoituksen tekemisen olen aloittanut jo tammikuussa.

Liikuntaleikkipaikoissa yleensä vain lapsista menee maksu. Aikuiset pääsevät sisään ilmaiseksi, mutta lapsi onkin sitten koko ajan vanhempiensa vastuulla. Hinnoittelun on tarkoitus myös kannustaa koko perhettä yhdessä liikkumaan.
Hinnoitteluportaat: Alle 1-vuotiaat (tai jopa alle 2-vuotiaat) ilmaiseksi. Käyntihetkellä taaperot paikasta riippuen 6-10e. HopLopeissa taaperoksi laskettiin käyntihetkellä alle 3-vuotias, Leon leikkimaassa alle 2-vuotias. Normaalilippu n. 15e. Maksulla saa olla leikkipaikassa niin kauan kuin jaksaa, mutta poistua ei välillä saa eikä omia eväitä sallita (vesipulloa ja vauvanruokia lukuunottamatta.). Jokaisessa puistossa on oma kahvilaravintola.
Pelailemaankin pääsee, mutta pelilaitteet ovat puistoissa sivuosassa, kenties Funparkia lukuunottamatta.
Jokaisen puiston pihassa on ilmaista parkkitilaa autolla saapuville.

Hop Lop Tampere Onkiniemi (lakkautettu)

Hauskat ratsut Onkiniemen Hoplopissa.
Pirkkalassa ja Lempäälässä tarjolla
näitä myös aikuisten koossa.
Ensimmäinen käyntikohteemme oli Tampereen HopLop Onkiniemessä. HopLop on suomalainen ketju, varmaankin Suomen yleisin. Moni tuntuu käyttävän hoplop-nimitystä ihan yleisnimenä vastaavista leikkipaikoista. Koska seudulle on avattu / avataan uusia isompia leikkipaikkoja tänä vuonna, niin tämän vanhan pienemmän paikan hintoja laskettiin vuodenvaihteessa. Pääsimme siis sisään kuudella eurolla.
Ajankohtana oli arkipäivä joululomalla, joten väkeä oli reilusti, mutta ei mitenkään liikaa.

Seikkailulabyrinttialue oli mukavan sokkeloinen ja monikerroksinen, mutta kerrokset ovat matalia, joten ainakin aikuisen on käytännössä koko ajan kuljettava kontaten tai kyykyssä. Pienille (0-4v.) on tarjolla myös oma erillinen leikkialue, jossa on myös kivasti kerroksia ja pallomeri liukumäkineen. Pienten alue on selkeästi erotettu muista alueista, joten siellä ei niin helposti jää kenenkään jalkoihin.