Fiiliksiä Hogwarts Legacyn jälkeen (arvostelu)

Helmikuussa kirjoitin Hogwarts Legacyn alkutunnelmista melko positiiviseen sävyyn. Ja myönnän, peli imaisi alussa mukaansa hyvällä tempolla ja taianomaisella miljööllä ja kaikkiaan pidin siitä kyllä todella paljon, mutta valitettavaakin löydän.

 

Lumoavat puitteet seikkailulle

Oli mahtava päästä kiertelemänä Tylypahkan suuressa linnassa, jossa en vielä 60 pelitunnin jälkeenkään osaa kunnolla suunnistaa.

Linna on ihastuttava! Se pursuaa elämää ja on täynnä etsittäviä kohteita, pieniä pulmia ja paljon kirjoista ja elokuvista tuttuja elementtejä. Puuskupuhin tupahuone on kaunis. Siellä täällä hääräilee kotitonttuja, haamut leijailevat käytävillä, taulut liikkuvat ja oppilaat keskustelevat käytävillä. Suuri sali tarjoiluineen näyttää juuri siltä kuin pitääkin. Visuaalisesti kokemus on hieno, kuin pääsisi vihdoin kulkemaan elokuvan lavasteissa. Käytinkin varmasti useamman tunnin ihan vain Tylypahkan ihailuun ja paikkojen fiilistelyyn.

Huikaisevaa on myös päästä kävelemään Tylyahoon ja kurkistaa Hunajaherttuan karkkikauppaan tai Zonkon pilailupuotiin. Nähdä kuuluisa rautatieasema. Kaikki tärkeä on. Tarinan edetessä säätilat vaihtuvat ja pelin aikana käydäänkin läpi kaikki kauniit vuodenajat. Peli etenee pikkuhiljaa ja kun vihdoin saa luudan ja oppii lentämään, niin maailma laajenee entisestään.

Yölennolla

Kaikesta tästä huolimatta peli tuntuu kuitenkin vähän ontolta. 

Taianomaista tekemistä on paljon, mutta pidemmän päälle se alkaa toistaa itseään ja ehkä hieman lässähtää. Hieno alku muuttuu Skotlannin nummilla juoksenteluksi. Pieniä kyliä on siellä täällä, mutta jokaisessa tuntuu olevan samankaltaisia tehtäviä ja ainoa, kenelle voi pidemmin jutella on paikallisen torikojun myyjä.
Jos lähtee asenteella "kaikki kerätään", niin kerättävää kyllä riittää. Pulmaluolia on joka nurkan takana, mutta niistä saa palkinnoksi lähinnä vaatekappaleen ja merkinnän karttaan, joten kun vastaan tule pulma, jota ei ihan heti hoksaa, niin ei välttämättä motivoi edes yrittää. Ongelma onkin ehkä alueen liiallinen laajuus suhteessa sisällön monipuolisuuteen. Merlinin haasteet olivat ihan kivoja, mutta onko niitä pakko olla lähes sata kappaletta, kun ne kuitenkin toistavat vain noin kymmentä eri pulmaa?

Ehkä, jos keskittyisi vaan juonen pelaamiseen, pelin täytesisältö ei niin paljon paistaisi läpi? Lopulta kyllästyinkin kaiken mahdollisen keräämiseen ja rynnin loput juonitehtävät läpi, jotta saisin homman purkkiin. (tässä kuitenkin vierähti lähemmäs 9 kuukautta)
Pääjuoni on ihan mukiinmenevä ja etenee jaksotetusti omalla painollaan. Mielestäni loppuratkaisu ei ollut täysin tyydyttävä, sillä se jätti asioita leijumaan eikä lopultakaan oikein kunnolla selittänyt esimerkiksi mystistä muinaista taikaa, jonka ympärille koko tarina rakentui. Mutta tarjosi se lukuisia elämyksiä, luolastoja, monipuolisia taisteluja ja menneisyyden mysteerejä ihmeteltäviksi. Yhdessä haasteessa pääsee jopa hiiviskelemään Kuoleman varjelukset -kertomuksen maailmassa.

Koulukaverit ja taisteluetiikkaa

 

Rakastan pelejä, joissa on syvällisiä sivuhahmoja ja vuorovaikutusta heidän kanssaan ja tässä kohden Hogwarts Legacy ei täytä odotuksia.

 

Opettajat ovat mielenkiintoisia persoonia ja oppitunnit ihania, mutta jokaisesta oppiaineesta on keskimäärin vain yksi oppitunti koko pelin aikana. Kun tarvittavat taiat on opittu, koulunkäynti ikään kuin unohdetaan ja koko Tylypahkasta tulee vähän toissijainen.

Pelissä esitellään useita oppilaita, mutta kolmea toveria lukuunottamatta vuorovaikutus heidän kanssaan jää todella pinnalliseksi, lähinnä oppilaat toimivat sivutehtävien antajina. Myönnän, että yksi asia, jota pelin aloitettuani googlasin, oli, onko pelissä mahdollisuutta seurustella. Ei ole. En pidä tätä puutteena, mutta ylipäätään ohutta vuorovaikutusta pidän. Pääosan ajasta pelaaja on yksinäinen kulkija. Kolmen oppilaan kanssa suoritetaan heidän omat tarinakaarensa, jotka ovat ihan mielenkiintoisia. Yhden kanssa jahdataan salametsästäjiä ja kohdataan lukuisia taikaolentoja. Toisen kanssa keskitytään voittamaan pelin pahisvelhoja ja kolmannen kanssa selvitellään henkilökohtaisia ongelmia, joiden  sivussa on mahdollisuus oppia anteeksiantamattomat kiroukset.

Näistä kirouksista ja pelin ristiriitaisesta etiikasta tekee mieli avautua myös. 

Itse en opetellut kirouksia (koska se ei mielestäni sopinut Puuskupuhille), mutta jos ne opettelee, niin ei kai sillä lopulta niin väliä ole. Joka tapauksessa lähes kaikkia taikoja käytetään tappamistarkoituksessa, joten onko sillä lopulta niin väliä, millä loitsulla viholliset lahtaa? Eikä kirousten käyttämisestä ilmeisesti edes koulun sisällä tule mitään seuraamuksia, mitä olen muualta lukenut ja Youtubea selannut.
Muutenkin tuntuu vähän oudolta, kun 15-vuotias koululainen juoksee nummilla tappamassa satoja maahisia, salametsästäjiä ja ilkeän klaanin velhoja, eikä kukaan tunnu välittävän. Välillä joku saattaa kommentoida, että oletpas kaukana koulusta, mutta eipä siinä sen kummempaa.
Taistelua on paljon ja se on ihan hauskaa ja monipuolista, mutta jokin pelin sisäisessä ristiriidassa jää vaivaamaan. Ymmärrän, että pelattavuuden nimissä on tehtävä komromisseja, mutta välillä tuntui enemmän siltä, että pelaisin jotain Assasins Creediä kuin Tylypahkapeliä.

Älkää käsittäkö väärin, pidän pelistä paljon. En kai muuten olisi kuluttanut siihen 60 pelituntia. Pidemmän päälle pienet turhauttavat yksityiskohdat saivat kuitenkin miettimään,  miten hieman erilaisilla ratkaisuilla pelistä olisi voinut saada vielä paremman ja maailmankuvasta yhtenäisemmän.

 

Tarvehuone ja eläinbisnekset

Omassa tuvassa ei tee juurikaan mieli viettää aikaa, koska ensimmäistä kohtausta lukuunottamatta siellä ei voi koskaan jutella kenellekään tai tehdä mitään. Tupahuoneen sijaan omana tilana onkin (loogisesti) tarvehuone, jota saa sisustaa ja jossa voi kasvattaa yrttejä, tehdä taikajuomia ja muokata asusteita.

Tarvehuone (Room of requirements)

Ilmestyypä sinne myös taianomaisia maisemahuoneita, joihin voi vangita, eikun siis kröhöm, "vapauttaa", taikaeläimiä. Ilkeät salametsästäjät kulkevat vangitsemassa vapaina kulkevia taikaeläimiä, jotta voisivat hyötyä niistä ja käydä niillä kauppaa, mutta onneksi sankarimme voi kulkea pelastamassa näitä eläimiä. Salametsästäjien saaliita ei kuitenkaan voi itselleen napata (muutamaa juoneen liittyvää poikkeusta lukuunottamatta), vaan sen sijaan täytyy käydä pesäpaikoissa nappaamassa eli "pelastamassa" villejä eläimiä taikapussiin, jotta voi sitten vapauttaa ne tarvehuoneen taikatilaan ja kerätä niistä hyödyllisiä resursseja. Metsästetyt eläimet voi myös myydä. Jos saa napattua uroksen ja naaraan, voi laittaa nämä myös lisääntymään.
En ehkä osaa selittää kuinka tekopyhästi koko eläinhomma on mielestäni selitetty, mutta itsellä se jotenkin pisti silmään. Tokikaan pelihahmo ei pidä eläimiä pienissä häkeissä tai kiduta niitä, vaan ne ovat ennemminkin lemmikkejä, mutta kuitenkin. "Vangitsemisesta" ei vaan saa "pelastamista" pelkkää käytettyä termiä muuttamalla. Huoh. Ehkä vähän turha sivunillitys.
Joka tapauksessa eläinten keräily ja hoitaminen on ihan mukavaa puuhastelua ja eläimet ovat valloittavia.

 

Tällä kuutamollan poikasella ei ole vielä nimeä.

 

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan Hogwarts Legacy on näyttävä ja hieno peli ja tarjoaa todella paljon nostalgisia elämyksiä meille Potterien seurassa varttuneille. Paikoin jää kuitenkin hieman lattea fiilis. Ehkä suurin ongelma onkin se, mitä peli potentiaalisesti voisi olla tai minkälaiset ylettömän korkeat odotukset pelille on sen vuosien kehitystyön aikana asettanut. Tällaisenaan tämä on kiva ja hintansa väärti, mutta kuitenkaan en voi olla miettimättä, mitä kaikkea tämä olisi voinut olla. Ei yllä parhaimpien pelaamieni pelien joukkoon, mutta sain kuitenkin viettää lukuisia kiinnostavia tunteja taianomaisessa maailmassa ja se on paljon se.

Ps. Vain Puuskupuhit pääsevät vierailemaan Azkabanin vankilassa omassa erityistehtävässään.